– Joka toisella potilaalla tuntuu olevan ADHD-diagnoosi, tai he haluavat sen, puuskahtaa ystäväkollega.

Olemme molemmat valmistuneet lääkäreiksi aikakaudella, jolloin ADHD:tä ei ollut. Oli MBD, Minimal Brain Damage eli lievä aivotoiminnan häiriö. Diagnoosia ei koettu voimaannuttavaksi.

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö vaivaa tietysti jo koko maailmaa. Yhden asian tekeminen kerrallaan meni historiaan siinä vaiheessa, kun sanavarastoon ilmaantuivat ”ponnahdusikkuna” ja ”tuomioselailu”.

Tällä hetkellä ruuhkavuosiaan elävät painottavat viisaasti, että työ- ja vapaa-aika pitää erottaa toisistaan selvästi mielenterveyssyistä. Ajatuksessa kaikuu Aristoteleen väite, että joutilaisuus on välttämätöntä henkilökohtaiselle kasvulle.

Mutta tuoko luppoaika automaattisesti tyyneyttä, jos sekin on pirstaleista?

Löytyy tutkimuksia (1), joiden mukaan ihmiset ovat voittopuolisesti onnellisempia työssään kuin lomalla. Työssä yhdistyvät taito ja motivaatio, se virtaa, kun taas vapaa-aika on helposti katkonaista ja arvaamatonta.

Toisin sanoen, jos rentoutuakseen singahtelee piippausten perässä, mielenrauha poistuu rakennuksesta ennen kuin ehtii palautusnäppäintä painaa.

Harva uskaltautuu nykyään sanomaan, että kiva ja innostava työ voittaa lomailun. Siitä tehtäisiin kuitenkin jokin stand up -vitsi, jossa työholisti karkaa bileistä vessaan läppärin kanssa.

Työn ja vapaa-ajan yhdistäminen on aineellisesti hyvinvoivan modernin ihmisen pulma, hieman samaan tapaan kuin keskiajan teologi mietti, onko naisella sielua.

Entisaikojen vuorokaudessa oli tietämän mukaan myös 24 tuntia, mutta siihen ei saatu mahtumaan läheskään niin paljon trendaavia elementtejä kuin tänä päivänä.

Metsästäjä-keräilijöillä oli lyhyt työviikko. Oli paljon aikaa väistellä sapelihammastiikereitä ja piirtää tarinoita luolan seiniin. Elämänsä aikana muinainen ihminen sai kenties yhden Tiktok-videollisen informaatiota siirrettyä seuraaville polville.

Esiteollisella ajalla suurin osa ihmisistä työskenteli varhaisteinistä vaariin, jollei sattunut kuulumaan eliittiin. Työt olivat raskaita, yksitoikkoisia ja kestivät koko valveillaoloajan, mutta muustakaan ei tiedetty. Varhainen kuolema vähensi pitkästyneisyyttä.

Keski-ajalla uskonnolliset juhlapyhät pilkkoivat vuotta ja moraali kauloja, joten joutoaika kehittyi kiinnostavampaan suuntaan. Tarjolla oli viikkokaupalla messua ja julkisia hirttäjäisiä, eikä kummassakaan tullut känsiä käsiin.

Teollinen kausi istutti meihin varsinaisen työmoraalin, jossa huomioitiin myös (vähäinen) lomailu. Tämä koski lähinnä miehiä, naisethan jatkoivat loppumatonta kotityörumbaansa, johon toi lisänsä miesten passaaminen ja puunaaminen heidän levätessään raskaasta työstä.

Luulisi että voisimme nykyisin enimmäkseen lepäillä, kun työ hoituu teknologiavoittoisesti ja naisetkin ovat mukana jelppimässä sieluineen ja tilipusseineen.

Silti touhuamme ja olemme hyperaktiivisia, ja mistä syystä?

Tehdäksemme työssä paremman tekoälysyötteen, jolla voi puolustella olemassaolonsa oikeutusta? Selataksemme vapaa-ajalla ADHD-verkkosivujen persoonallisuusanalyysejä?

Tunnustan, että omassa sosiaalisen median profiilissani on statuksena: multitasking (oiva suomenkielinen käännös: monitolskaus). Pyydän sillä tosin vain etukäteen anteeksi, jos en vastaa heti äänimerkkeihin.

Keskushermostoni kehittyi viime vuosituhannella, eikä se kykene reagoimaan kaikkiin digiajan ärsykkeisiin. Liskoaivojen aikakaudella, siis noin 50 vuotta sitten, oli tapana maata mahallaan sohvalla, lukea Viisikkoa ja syödä purkista hunajaa lusikalla. Kolmen asian monisuorittaminen riitti hyvin.