Olemme työmatkalla kohti sukuni synnyinsijoja, Etelä-Pohjanmaata. Maisema vaihtuu hiljalleen mäkisestä metsiköstä lakeudeksi. Reitti on tuttu Pirkanmaalta Ivaloon asti vuosikymmenten varrelta. Puolisoni suostui ystävällisesti ajamaan tänään, eli saan tylsistyä pelkääjän paikalla kaikessa rauhassa. Tiedän, että kotiin palatessa ajovuoro vaihtuu: meillä kaikki jaetaan tasan hyvässä ja pahassa.

Ajamme yhdistelmäajoneuvon takana. Liikennettä ei tähän aikaan juurikaan ole. Takaa kirivät ritariässät ajavat raskaammalla kaasujalalla nopeasti ohi sekä meistä että yhdistelmästä.

“Isomman imus on hyvä körötellä”, kuulen etäisesti alitajunnan syövereistä isoisäni sanovan. “Pääsöö samalla tankillisella piremmälle”.

Ilmavirrat pölistävät tielle laskeutunutta puuterilunta ja tekevät pieniä, mutta vihaisia lumipyörteitä penkan päälle. Mantelitumake tekee tepposet: nenässäni tuoksuu hetkellisesti isoisän vanhan mersun sisätilat ja hento dieselin katku.

Katselen sivuikkunasta tienreunan nähtävyyksiä ja totean samojen näkymien tuijottavan yhä takaisin. Huomaan, että tänä vuonna pihakuusiin ei ole ripusteltu jouluvaloja aivan samalla innolla kuin aiempina vuosina.

Ei se mitään haittaa, ajattelen. Minua kiehtoo huomattavasti enemmän ohikiitävät, lumen peittämät metsien kuuset. Vuosikymmenten varrella ne ovat jatkaneet kasvamistaan siinä missä muut puut ovat hiljalleen vähentyneet. Nyt ne reunustavat valtaosaa reitistä, kuin metsän rajaa vartioiden. Varjokasveille pitkäjänteinen, rauhallinen kasvutahti vähillä resursseilla on osoittanut täälläkin voimansa.

Entinen korpikuusien keidas

Perusterveydenhuolto oli joskus tällainen korpikuusien keidas – aarniometsä. Ekosysteemi toimi omalla painollaan silloisen kulttuurin, hoito- ja lääketieteiden mukaisesti. Siihen aikaan sairastettiin sitä tai tätä katarria, tuberkuloosia, reumatismia, hysteriaa, neurasteniaa. Iäkäs nukkui elinkaarensa päätteeksi arvokkaasti pois. Lääkäri tutki, diagnosoi, kirjoitti reseptit latinaksi ja hoitaja seurasi kiltisti perässä, niiasi määrättyinä hetkinä oikeaoppisesti.

Tämä ekosysteemi on onneksi kaadettu maan tasalle jo kauan ennen allekirjoittaneen aikakautta. Erilaisia ekosysteemejä sen tilalle on rakennettu moneen kertaan tullakseen kaadetuksi uudelleen maan tasalle. Ero metsänhoitoon nähden on, että metsä kasvaa takaisin samojen sääntöjen mukaisesti vuosi toisensa jälkeen, kun taas perusterveydenhuolto rakentuu rakentajiensa näköiseksi.

Hyvinvointialueiden rakentumista seuratessa tulee vahva etiäinen, että rakentajat kaipaavat takaisin kultaiselle 1900-luvulle. Omalääkärijärjestelmä on kaivettu naftaliinista esille. 90-luvun laman hengessä pitää vähentää, kiristää, lakkauttaa ja tehostaa. Säästää pitää jo säästöjä tuottavista palveluistakin.

Viimeisimpänä puhutaan “priorisoinnista” ja epämääräisesti annetaan ymmärtää lääketieteen olevan niin monimutkaista ja nopeasti kehittyvää, ettei kaikille ehkä kannata tarjota viimeisintä uutukaista hoitoa. Joillekin ei ehkä kannata tarjota yhtikäs mitään.

Vaikka muistoissa vieraileminen on toisinaan miellyttävä kokemus, vältän vanhojen aikojen muistelua aktiivisesti. Uskon, että moni asia on parempi jättää sinne naftaliiniin. Joillekin siihen upotetuille muistoille sopii parhaiten seuraksi palava tulitikku. Omalääkärijärjestelmä lienee yksi näistä. Muiden pohjoismaiden kontekstissa järjestelmä varmasti toimiikin, mutta olisin kiinnostunut näkemään tutkimustuloksia naapurimaiden terveydenhuoltojärjestelmien toiminnasta, kun käytössä olisikin samalla supisuomalainen KVTES.

Askelia eteenpäin?

Jos silti aiotaan ottaa kymmenen askelta taaksepäin, voisiko ennen sitä ottaa ensin 11 askelta eteenpäin?

Sillä määrällä askeleita ei saada syöksykierrettä oikaistua. Mahalasku olisi silti vapaapudotusta seuraavaa äkkipysähdystä edes aavistuksen parempi vaihtoehto.

Olen unohtunut katselemaan sivuikkunaan härmistyvää jäätä ja sen muodostamia kuvioita. Laaja hakkuualue aukenee oikealle ja huomioni kiinnittyy sen keskellä seisovaan pienikokoisten kuusien joukkoon. Ehkä ne selviytyvät vuosikymmenien päähän samalla, kun metsä valtaa vaiheittain koko hakkuualueen uudelleen. Varttuessaan ne näkevät kaikki prosessin eri vaiheet.

Samat pienet kuusipahaset toiminevat kantasukupolvena tuleville tien reunassa metsää vartioiville valtaville kynttiläkuusille. Kaikki tämä hitaasti, mutta varmasti ja vähemmillä resursseilla muihin kasvikunnan edustajiin verraten.

Ilmiötä hämmästellessäni pohdin, olisiko meillä näiltä varjokasvien kruunaamattomilta kuninkaallisilta joitain opittavaa?

Lääketieteen lisensiaatti, joka pohtii usein asioita erikoisten, joskus myös hieman raajakipuisten rinnastusten keinoilla.