Joulu on aikaa, kun saa toivoa. Lapsena sai tehdä toiveistaan listan Joulupukille ja perustella omalla kiltteydellään, että nyt olisi nämä lahjat ansaittu. Odottaa malttamattomana aattoa ja toiveiden täyttymistä. Kasvaessaan kuitenkin tajuaa, ettei Joulupukkia ole, ja aikuisena joulun tunnelma ja merkitys muuttuvat, kun osa taiasta katoaa.

Vein viime lauantaina 5- ja 2,5-vuotiaat kummipoikani “kemmavaatto-sösseli”-kaakaolle idylliseen vanhaan verkkovajaan rakennettuun Regatta-kahvilaan Helsingissä. Regatan työntekijä kysyi pojilta, joko nämä kovasti odottavat joulupukkia.

Vanhempi ilmoitti napakasti: “Itse asiassa me ei uskota Joulupukkiin. Äiti ja isi on sanoneet, ettei Joulupukkia oikeastaan ole, vaan aikuiset hankkivat ne lahjat. Saana kyllä on sanonut meille, että jotkut lapset uskovat Joulupukkiin, ja ne saa kyllä uskoa, ei me kerrota niille – uskokoon mitä haluaa.”

Koko kahvila alkoi myhäillä huvittuneena.

Tämä hellyttävä tilanne sai minut miettimään, että vaikka taianomaisuus kärsiikin, lienee ihan hyvä, että lapset oppivat jo pienenä, ettei toiveet toteudu satuolentojen toimesta vaan aikuisten ihmisten kautta. Ajatus herätti minut myös pohtimaan omaa joulun toivelistaani itselleni, muille aikuisille, kollegoille ja koko yhteiskunnalle.

Rakas Joulupukki – sinä ja minä:

Vaikka kaikkien varmasti eniten toivomaa maailmanrauhaa emme saisikaan aikaan, toivon jouluna 2023, että voisimme tulevaisuudessa kaikki osaltamme ja paikaltamme edistää seuraavia:

1. Enemmän tiedostavaa kiitollisuutta.

Kaikesta siitä, mitä meillä Suomessa jo on. Siitä, että olemme saaneet kouluttautua hienoon ammattiin lääkäreiksi, ja että meillä on mahdollisuus kouluttautua lisää ja ylläpitää ammattitaitoamme. Siitä, että töitä riittää. Siitä, että saamme tehdä töitä kehittyneessä maassa, jossa on rauha. Maassa, jossa maailman mittakaavassa verraten lääkärien työajat ovat yleensä inhimilliset, ja evalinkin palkalla saa vuokran maksettua, ehkä jopa asuntolainan.

Kiitollisuutta edunvalvonnasta ja kollegoista, jotka tekevät vaikutustyötä yhteisen hyvän eteen. Kollegoista, jotka ovat opettaneet meitä ja siirtäneet meille lahjaksi ammattitaitoaan. Siitä, että parhaina työpäivinä kollegat inspiroivat, ja potilaskohtaamiset ovat sekä opettavaisia että voimaannuttavia ja saamme kokea mittaamatonta mielekkyyttä työssämme. Kaikista niistä työpäivistä, joina selviämme uusista haasteista ja kehitymme. Kaikista niistä virheistä, joista olemme oppineet ja kasvaneet. Siitä, että saamme tehdä työtä, jolla on väliä. Hyvinvoinnista. Terveydestä. Kodista. Työstä. Perheestä, läheisistä, kollegoista. Kaikesta, mitä olemme saaneet ansioillamme tai ansaitsematta.

2. Enemmän inhimillisyyttä.

Sitä tarvitaan päätöksentekoon, julkiseen keskusteluun ja muiden käytöksen tulkintaan. On helppo kritisoida ja päteä, miten asiat pitäisi hoitaa, kun ei ole itse päättämässä ja toimeenpanemassa. Valittaminen on helppoa, etenkin kun sille on aihetta. Se ei silti yksin johda mihinkään. Vuosi 2023 piti sisällään ennätysmäärän myös meidän alaamme koskevia ikäviä otsikoita. Osa koski terveydenhuoltoa, sen rahoitusta ja johtamista, hoitajapulaa ja laajamittaista sote-kriisiämme. Osa sitä, miten nuoret lääkärit ovat pilalla, kun “eivät halua erikoistua vaan menevät jo kandina rahan perässä yksityiselle tai vuokralääkäreiksi”. Lisäksi paljastui, että lääkärit eivät ole ainoastaan moraalittomia ja ahneita, vaan myös rasisteja. “Luottamus lääkäreihin on laskussa”, jne. Vaikka osa otsikoista ehkä olikin kohunhakuisia ja -makuisia, nämä ovat oikeita ongelmia. Syntipukkien etsinnän ja syyllistämisen sijaan toivoisin ratkaisukeskeistä ja tiedostavan nöyrää asennetta niiden äärellä.

Terveydenhuolto on välttämättömyys yhteiskunnassamme, mutta nykyään monesti tuntuu, että se enemmän on pakon sanelema yhteiskunnan riippakivi kuin ylpeydenaihe tai tasa-arvovalinta – tämä heijastuu myös päätöksenteossa ja työympäristöissä. Vuokralääkärisysteemin olemassaolo on osoittanut, että rahaa löytyy, kun on pakko.

Myöntäkäämme, että on helpompi löytää vikoja muista kuin itsestä, etenkin itseään nuoremmista. Mikäli kaikille tasa-arvoisen ja kestävän julkisen terveydenhuollon järjestäminen on meille edelleen kansallinen prioriteetti, on ymmärrettävä aikojen muuttuneen, eikä aiempien polvien realiteetteihin ja kokemuksiin nojaamalla yksinkertaisesti ratkaista nykytilannetta vaan on luotava uutta.

Jos jo kandit uupuvat, on systeemissä jotain vinksallaan. Jos keskimäärin 25–35-vuotiaat nuoret lääkärit, jotka eivät ole muuta elämässään tehneet kuin opiskelleet ja käyneet töissä, eivät tee heti valmistuttuaan 365–24/7 lepäämättä töitä, eivät kaikki heti 6 vuoden sisään erikoistu tai vähintään väittele ja hanki lapsia veronmaksajiksi, on päivittelyn sijaan ymmärrettävä, että ajat ovat muuttuneet, ja jokainen sukupolvi heijastaa omaa aikaansa.

Ehkä tällainen elämäntapa ei ole enää kestävää, motivoivaa tai kannattavaa? “Kyllä minä nuorena päivystin väsymättä” ei auta ketään tai mitään. Se aika on mennyttä – nyt katse eteenpäin. Nuoret kollegat tarvitsevat tukea, kannustusta ja roolimalleja, eivät vähättelyä, parjaamista tai kapuloita rattaisiin.

3. Fokusta sanoista ja papereista konkretiaan.

Arvostus näkyy sanoin ja teoin. Hyvinvoinnin ja terveyden ylläpitämisen konkretia tapahtuu yhteiskunnassa ja kodeissa. Sairauksien diagnostiikka ja hoito taas tapahtuu terveysasemilla, sairaaloissa ja muissa terveydenhuollon yksiköissä tai nykyään niiden kautta etänä. Siinä on konkreettinen työmme funktio. Mikään ei ole turhauttavampaa työssä kuin, joku muu korkeammalta päättää työsi resurssit, puitteet ja sisällön. Yleensä “se joku muu” ei tunne ruohonjuuritason työnkuvaa ja realiteetteja laisinkaan.

Vastaavasti kuin fyysisen sairaalan käyttökustannukset yltävät viimeistään muutamassa vuodessa rakentamisesta samansuuruisiksi kuin sen rakennuskustannukset, tulisi kaikki terveydenhuollon palvelut toteuttaa tämä huomio edellä. Kaikki palvelutoiminta tulisi suunnitella ydinfunktion ympärille, inhimillisesti ja työntekijät ja potilaat edellä – ei Marimekon neuleissa tai puvuntakeissa designer-laseissa läppärillä toimistossa kaukana kaikesta konkreettisesta istuvien näkökulmasta.

4. Koulutus, tiede ja tutkimus kaiken perustana.

Tiede ja tutkimus ovat terveydenhuollon kehityksen kulmakiviä ja koulutus tuottaa alamme tulevaisuuden. Tutkimuksen rahoituksen leikkaukset, apurahahaasteet, toisiolaki, kliinisten opettajien heikko ura- ja palkkakehitys sekä koulutusleikkaukset iskevät näihin kulmakiviin ja kovaa. Näiden vaikutukset ovat vasta edessä. Ne hiipivät hiljaa vuosikymmenissä ja iskevät yhtäkkiä.

Korkeatasoinen akateeminen tutkimus ei ole itsestäänselvyys. Rehellisesti, jos tutkimuksen ja koulutuksen alasajon annetaan jatkua, pienelle Suomelle ei taida jäädä montaa kansainvälisesti kilpailukykyistä valttikorttia salkkuun. Vaikka sanotaan, että “yhteiskuntamme on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki”, heittäisin ilmoille myös vastinajatuksen, että suomalainen yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen “vahvimpien lenkkien” tuottama arvo, ammattitaito, osaaminen ja työpanos sekä ne heiltä kerätyt verot. Ilman kannattavaa ja laadukasta koulutusta ja tutkimusta viedään pohja kaikelta tältä, hyvinvoinnin kasvulta, uuden kehittämiseltä ja innovaatioilta.

Lääketieteen peruskoulutuksessa tulisi tehdä kattavat kustannustehokkuusinventaariot. Mitä yliopistoissa lääketieteen opetukseen käytettävällä rahalla ja henkilöstöresurssilla oikeasti tuotetaan kandien kouluttamiseksi?

Työajan sijaan pitäisi seurata, mitä on saatu aikaan.

Tosin työaikaakaan ei tällä hetkellä seurata, joten miten voitaisiin seurata työn hedelmiä? Opetustyöstä tulee tehdä houkuttelevampaa ja kannattavampaa, jotta parhaiden osaajiemme medisiiniset ja kliiniset tiedot sekä taidot siirtyisivät kollegasukupolvelta toiselle.

5. Lempeyttä ja rauhaa.

Työrauhaa. Opiskelurauhaa. Koulutusrauhaa. Tutkimusrauhaa. Perherauhaa. Rauhaa somelta. Rauhaa huonoilta uutisilta. Palautumisrauhaa. Olemisrauhaa. Annetaan itsemme ja toistemme olla. Jätetään ikävä kommentti sanomatta tai korvataan se lempeällä kannustuksella.

Taianomaista, armollista ja inhimillistä joulunaikaa niin lomaileville kuin työssä oleville toivottaen,

Yksi alle 30-vuotias kiltti lääkäri, joka haluaa erikoistua, tutkia, opettaa, perustaa perheen ja työskennellä pääasiallisesti julkisessa terveydenhuollossa.

(P.S. Meitä on monta. Ja onneksi emme kaikki ole samanlaisia tai halua samoja asioita).

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.