Se tapahtui jossain siinä erikoislääkärikoulutuksen reunapalveluita pakertaessa ja lapsia päiväkotiin kuljettaessa: nuoresta lääkäristä tuli ei-enää-niin-nuori.

Mistä sen huomasi? Siitä, että ei olekaan enää se, joka kysyy, vaan se, jolta kysytään. Siitä, että ruokalassa omaan pöytään uskaltautuu istumaan useammin johtajaylilääkäri kuin kesäkandi.

Samalla huomasin, että ei enää riittänyt, että on itse tehnyt pitkän ja monipolvisen erikoistumisuran kolmessa eri sairaalassa ja nähnyt livenä parinkymmenen työpaikan arkea nuorena lääkärinä. En enää tiennyt, mitä ”meille nuorille lääkäreille” kuuluu, vaan piti kysyä, miten ”teillä nuorilla lääkäreillä” menee.

Lääkärilehti julkaisi viime viikolla artikkelin nuorten lääkärien pahoinvoinnista tuoden esille erityisesti liiton tarjoamia tukikeinoja, kuten luottamuslääkäreitä. Nuorten lääkärien jaksamisongelmiin pureutuminen olisi kriittistä nyt, ennen kuin heistä tulee menetetty sukupolvi. Liian usein kuulee puhetta alanvaihdosta – ei huumorilla, kuten ”kun nämä työt alkaa kyllästyttää, lähden Pattayalle baarimikoksi”, vaan ihan aitoja ajatuksia hakea opiskelemaan jotain ihan muuta, koska tämä ammatti olikin tavalla tai toisella liikaa.

Syyt taustalla

Syitä jaksamisen ongelmiin on yhtä paljon kuin meitä lääkäreitä, mutta olisi tärkeää löytää trendejä, jotta asioihin voidaan puuttua.

Yhdeksi isoksi kysymykseksi keskusteluissa nousee aina erikoislääkärikoulutuksen uudistus, etenkin uusi hakumenettely. Uudistusta itsekin vajaa kaksi vuotta työkseni tehneenä täytyy sanoa, että epäonnistuimme viestinnässä. Valintamenettelystä tuli uusi pääsykokeen kaltainen mörkö, ja syntyi kuvitelma, että sen pisteitä pitää lähteä optimoimaan jo lääkiksen alkumetreillä.

Samalla pelko siitä, pääseekö tekemään itselleen merkityksellistä työtä, valahti yhä nuoremmille. Urahaaveet muokkautuvat erikoistumisen aikana ja vanhaankin aikaan ylikoulutuksen riskeistä huolimatta useimmat löysivät erikoislääkäriksi valmistuttuaan itselleen oman ”ekologisen lokeron”. Nyt stressi työpaikoista ja omalle alalle mahtumisesta siirtyi siihen vaiheeseen, kun pitäisi vasta valita alaansa.

Työpaikoillakin maailma on muuttunut. Perehdytykseen satsataan koko ajan enemmän. Silti edelleen kuulee kauhutarinoita kylmään veteen heittämisestä.

Perehdytyksestä on tullut usein tietojärjestelmiin perehdyttämistä, kun aivan yhtä tärkeää olisi perehdyttää työpaikan tapoihin, konsultaatiokäytäntöihin, kulttuuriin.

Me, jotka perehdytämme, helposti sokaistumme sille, mikä on tärkeää. Kun aikaa on rajallisesti, juoksutamme läpi omasta mielestämme kriittiset asiat, mutta jokin perehdytettävälle olennainen voi jäädä kokonaan käymättä.

Omalla työpaikallani perehdytämme kymmeniä lääkäreitä vuosittain. Suuresta määrästä huolimatta en ole löytänyt hyvää keinoa kerätä palautetta perehdytyksen onnistumisesta anonyymisti. Sitäkin enemmän olen yrittänyt luoda mielikuvaa, että tämä on työpaikka, jossa perehdytyksen ja muistakin epäkohdista saa sanoa ihan nimellä ja naamalla.

Peiliin katsomisen paikka

Meillä esihenkilöillä olisi myös peiliinkatsomisen paikkaa – sieltä katsoo työnantajan kasvot. Se, miten vastaamme nuorten lääkäreiden tarpeisiin, on se, millaista mielikuvaa luomme työnantajastamme, joka muuten on iso, kasvoton hyvinvointialuemöhkäle.

Kuinka meiltä pääsee koulutuksiin?

Menevätkö erikoistuvien lääkäreiden sijoituspisteet työvoimatarve edellä vai koulutus edellä?

Onko erikoislääkäreillä ”saavutettuja etuja”, joiden vuoksi erikoistuvat joutuvat tekemään aina ne kurjat hommat?

Ajattelenko, että ”se kuuluu erikoistumiseen”?

Miten lomatoiveet huomioidaan?

Pääseekö erikoistumisensa vuoksi työpaikkaa vaihtava erikoistuva pitämään lomansa ajallaan eikä päädy tilanteeseen, jossa keskussairaalasta yliopistosairaalaan siirtyessään puurtaa kaksi vuotta ilman loman häivähdystäkään?

Ongelma on toisinaan myös innostus. Se on näin pomon näkökulmasta yhtä aikaa antoisaa ja pelottavaa katseltavaa.

Erikoistuva, joka on löytänyt alan, josta tykkää. Tulee hymy korvissa töihin, kyselee innoissaan, tekee ylimääräisiä vuoroja (varsinkin päivystysylilääkärin unelmatyöntekijä?) ja pitkää päivää, koska tykkää työstään niin paljon. Lomatkin saattavat vähän unohtua. Realiteetti kuitenkin on se, että uupumiseen saattaa päätyä myös innostuksen kautta. Ja usein päädytäänkin.

Tärkein viesti meille kaikille nuorina tai vähän vanhempina lääkäreinä on pitää silmämme ja mielemme auki. Oli sitten kyseessä työkaveri, ohjattava, ohjaaja, pomo tai alainen. ON kysyttävä riittävän usein, mitä kuuluu – eikä vain olettaa, että hyvää varmaan, kun näyttää niin iloiselta. Vanha speksisanonta on, että lääkärin ammatista vähintään puolet on näyttelemistä. Näin se on valitettavasti usein myös siinä vaiheessa, kun työ alkaa kuormittaa.

Hymy ei aina hyydy, vaikka ihminen sen takana hyytyy.

Pidetään huolta toisistamme.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.