Joskus parisenkymmentä vuotta sitten eteeni sattui artikkeli, jossa ihmeteltiin, miksi terveiden ihmisten oireilua ei ole juurikaan tutkittu. Artikkelin kirjoittajat olivat kuitenkin löytäneet kaksi tutkimusta, joissa näin oli tehty. Toinen niistä oli vuodelta 1968 ja toinen samalla menetelmällä (=samalla kyselylomakkeella) tehty päivitys vuodelta 1996.

Rupesin pohtimaan, olisiko joku keksinyt tehdä uuden päivityksen nyt, kun on jälleen kulunut kolmekymmentä vuotta edellisestä. Sellaista en ainakaan vielä löytänyt.

Tuo termi ”oirepotentiaali” on ihan omaa keksintöä. Yritän kuvata sillä sitä rajakohtaa, jossa ihminen kokee itsensä vielä täysin terveeksi eikä siis käytä tavanomaista enemmän terveydenhuollon palveluja, mutta oireita kuitenkin on.

Samalla se todennäköisesti kuvaa sitä oireiden potentiaalista kirjoa, joka voi ajaa kyseisen ihmisen joskus myöhemmin vastaanotolle.

Oireilemme, olemme siis olemassa.

Yleisin oire?

Olisi kieltämättä hauska järjestää arvauskilpailu siitä, mikä oli (nuoren) terveen ihmisen kaikkein yleisin oire viimeisen kolmen päivän aikana vuosina 1968 ja 1996.

Vastaus saattaa yllättää mutta on toisaalta looginen. Se oli kummassakin selvityksessä väsymys (fatique). Kuusikymmenluvulla sitä poti noin 40 % ja 30 vuotta sen jälkeen jo 65 % tutkituista. Tasaisen tahdin taulukolla tänä päivänä kyseinen lukema olisi hipoisi 90 %:a, ja joskus kieltämättä tuntuu, että lähes kaikki nykyään kohtaamani kuntoutuja-asiakkaani nostavat kyseisen oireen esille.

Maailma on kuudessakymmenessä vuodessa muuttunut nukkumisen ja vuorokausirytmien suhteen tyystin erilaiseksi. Kuusikymmenluvulla oli yksi televisiokanava ja lähetykset loppuivat hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Nyt tekemistä ja seurattavaa riittää jokaiseen vuorokauden aikaan. Työelämäkin on monessa suhteessa vaativampaa ja usein hektisempää.

Toisaalta varsinaisia uniongelmia (insomnia) koki ko. kyselyissä kuitenkin vain noin joka kymmenes. Se kuulostaa vähäiseltä. Pakonomainen unen tarve (excessive sleepiness) jopa väheni tutkimusten välillä, ehkäpä selityksenä on se, ettei uniapneaa taidettu vielä 60-luvulla tunnistaa, diagnosoida ja hoitaa.

Ensimmäisessä tutkimuksessa oli mukana sekä lääketieteen opiskelijoita että muun alan opiskelijoita. Lääketieteen opiskelijat oireilivat keskimäärin piirun verran enemmän kuin muut, tosin poikkeuksena juuri unettomuus, siitä lääketieteen opiskelijat kärsivät hieman harvemmin kuin muut.

Huomionarvoista ja yllättävää on keskittymisvaikeuksien selvä väheneminen, 60-luvulla neljännes tutkimukseen osallistujista koki niitä, mutta 90-luvun aineistossa enää 13 %.

Muutoin oireiden esiintyvyys pysyi seurannassa pääosin samana, paitsi päänsäryn yleisyys lähes tuplaantui – sitä oli vuonna 1996 joka neljännellä. Olisiko päätteellä istuminen tai kännykän käyttö sen taustalla?

Erilaiset tuki- ja liikuntaelinkivut lisääntyivät myös jonkin verran seurantajakson aikana ja niitä oli lopulta joka neljännellä tutkimukseen osallistuneista. Täysin oireettomia oli vuonna 1968 kaksi kymmenestä ja vuonna 1996 enää yksi kymmenestä.

Psyyken oireet (kuten ahdistus tai masennus) eivät listasijoituksia saaneet. Joko niitä ei ollenkaan kysytty tai sitten niitä ei -60-luvulla pidetty kysymisen väärtinä. Kyselylomakkeeseen nostetut oireet oli kerätty lumelääkityksen sivuvaikutuslistauksista.

Sekin muuten huomattiin, että osa oli kokenut viimeisen kolmen päivän aikana jopa sen 7 erilaista oiretta. Toisin sanoen oirepotentiaali vaihtelee yksilöiden välillä. Neuroottisuus eli nykykielellä huolestumistaipumus selitti jonkin verran moninaisempaa oireilua.

Ei täyttä varmuutta

Kaksi tutkimusta ei vielä anna täyttä varmuutta kokonaistilanteesta, ja ensimmäinen tutkimus tehtiin Yhdysvalloissa ja toinen Saksassa. Otokset olivat myös melko pieniä eivätkä edustaneet tasapuolisesti koko väestöä. Ja olisi ollut kiinnostavaa, jos tutkimukseen osallistuneiden terveydentila olisi tarkistettu vaikkapa parin vuoden kuluttua kyselystä.

Oireet ovat tietenkin merkki sairaudesta, mutta toisaalta oireet ovat samanaikaisesti myös tavallinen ja normaali terveen ihmisen kokema ilmiö. Merkittävää osaa tutkimuksessa listattuja oireita voi helpottaa vaikkapa elintapamuutoksilla.

Parisenkymmentä vuotta sitten puhuttiin usein myös ”worried well” -ilmiöstä. Siinä tilanne on edennyt siihen, että oireiluun kiinnitetään enemmän huomiota ja se on vienyt ihmisen lääkäriin tai jopa lääkärissä käyntien kierteeseen. Worried well ei ole ehkä käsitteenä paras mahdollinen mutta toki ilmiötä hyvin kuvaava.

Oireet haittaavat silloin jo arkea, vapaa-ajan harrasteita ja/tai työelämää mutta ennen kaikkea ne huolestuttavat potilasta. Selvää yksiselitteistä lääketieteellistä selitettä tai sairautta oireille ei kuitenkaan löydy.

Kuvitelkaapa jos kaikki Suomen väsymystä potevat ”huolestuisivat” ja päättäisivät hakeutua ensi viikolla lääkäriin. Yksityisellä puolella ehkä jonkin aikaa iloittaisiin, mutta terveydenhuoltojärjestelmä olisi saman tien kaaoksessa.

Terveiden oireilun pohtiminen ei sote-kriisiä ratkaise, mutta oirepotentiaalin moninaisuus ja oireiden yleisyys on hyvä kaikkien ymmärtää, myös potilaiden. Ja ainakin omasta mielestäni ilmiötä tulisi tutkia hieman nykyistä enemmän!

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.