Oletko sinäkin laimentunut?
Mietinpä vaan, mitä 16-vuotias minäni olisi ajatellut kaksikymmentä vuotta kypsemmästä minusta.
Kerran eräs fiksu nuori totesi ihmisten laimentuvan aikuistuessaan. Hän piti ajatusta kovin vastenmielisenä, mutta tiedosti samalla ilmiön koskevan väistämättä myös itseään. Itse en olisi osannut saman ikäisenä nähdä asiaa yhtä selkeästi, vaikka nykyisellä elämänkokemuksellani ymmärrän, että ajan kuluessa mielipiteeni ovat lientyneet ja niiden ilmaisu muuttunut diplomaattisemmaksi. Tämä kehitys on monella tapaa suotavaa, sillä olisihan kovin hankalaa elää maailmassa, jossa kaikki suhtautuisivat asioihin yhtä mustavalkoisen ehdottomasti kuin nuoruusikäiset.
Mietinpä vaan, mitä 16-vuotias minäni olisi ajatellut kaksikymmentä vuotta kypsemmästä minusta. Luullakseni hän olisi ollut ihmeissään, eikä kenties lainkaan käsittäisi sitä, miten olen tähän nykyiseen elämäntilanteeseeni päätynyt. En ole tehnyt suurta taidetta tai kokenut ihmeellisiä seikkailuja. En ole matkustanut ympäri maailmaa tai kirjoittanut merkittävää teosta. Elän arkista elämääni huolehtien rakkaistani ja käyden töissä. Saan hyvää oloa koirien rapsuttelusta ja puutarhanhoidosta. Olen ammatissa, jossa olen täysin näkymätön silloin, kun asiat sujuvat hyvin. Minua tarvitaan vain, kun jokin menee pieleen ja työ on tehtävä todella huolellisesti, koska tekemäni virheet voivat olla kohtalokkaita potilailleni.
Nuorisolääkärin työssäni pysyttelen hyvissä väleissä nuoruuden ilmiöiden kanssa ja väistämättä toisinaan joudun palaamaan muistoissani aikaan, jossa kaikki tiet olivat minulle avoinna, mutta näkymättömiä. Perspektiivi ajan kulumiseen oli tuolloin hyvin erilainen kuin nyt.
Kuusitoistavuotias minäni oli täynnä potentiaalia, jota hän ei itse vielä tiedostanut. Hän kävi kiihkeästi ilmaisutaidon lukiota ja haaveili näyttelijän urasta. Kuusitoistavuotias minäni ajatteli, että kaikilla elämänalueilla on suoriuduttava sataprosenttisesti, koska vähempi ei riitä. Hän ei käsittänyt, että kaikilla on rajansa. Kuusitoistavuotias minäni kuvitteli, ettei kukaan voisi koskaan rakastua häneen, vaikka oli juuri tapaamassa elämänkumppaninsa. Kuusitoistavuotias minäni halusi kaiken, mieluiten heti ja nyt. Hän poti suurta maailmantuskaa eikä osannut suhteuttaa sitä, millaisiin asioihin pystyy todella vaikuttamaan. Kuusitoistavuotiaan minäni tekemät valinnat mahdollistivat sen, että lukion jälkeen, alkuperäisten urahaaveideni karistua, pääsin opiskelemaan lääketieteelliseen, jota aikuistumisen pikakurssiksikin kutsutaan.
Mitä kuusitoistavuotias minäni olisi sanonut nykyiselle minälleni? Olisiko hän suuttunut siitä, että menin vaihtamaan haaveideni suuntaa? Pitäisikö hän mykkäkoulua vai yrittäisikö rähjätä minut ojennukseen?
Tässä kohdassa ajatusleikkiä mielikuvitukseni loppuu. Millaisissa väleissä sinä, arvoisa lukija, arvelisit olevasi kuusitoistavuotiaan itsesi kanssa? Muistatko, mitä itse toivoit ja mistä haaveilit silloin? Toivoisitko saavasi takaisin kuusitoistavuotiaan ihmettelevän asenteen elämää kohtaan? Huomaatko aikuistumisen tuoneen varmuutta siitä, kuka olet ja mitä haluat?
Ehkäpä muistiasi virkistääksesi voisit lähteä kesäyöhön täysin vastuuttomaan aikaan, ajaa lujaa pyörällä järven rantaan niittykukkien huumaavassa tuoksussa ja hypätä yölliselle uinnille nakuna. Voisit kurottaa viileän veden läpi kohti kumppanin kättä ja vaihtaa kevyitä purkanmakuisia suudelmia. Heittäytyä lopuksi kellumaan vailla huolenhäivää. Kenties saapuisit kotiin kesäyöstä huumaantuneen ja nukahtaisit vasta auringon noustessa kevyeen uneen. Uneksisit menneistä ja tulevista kesistä, paahteisista ja pitkistä.
Yleislääketieteeseen erikoistuva, nuorisolääketieteeseen hurahtanut lääkäri Päijät-Hämeestä. Ikuisesti hoidon jatkuvuuden ja inhimillisen terveydenhuollon asialla.
