Hanakka katsekontakti, nuorisotukka ja kauluspaita. Mutta mitä jos kauppakeskuksen kaverin avausrepliikki ei koskisikaan sähkösopimusta vaan otsikon teemaa? Itse en malttaisi kulkea ohi. Monella nuorella kaupustelijalla saattaisi muuten olla kykyä puhua enemmän arvoista kuin soppareista, koska vain ensin mainittua opiskeltiin lukion filosofian tunnilla.

Mietin, löytyykö samaa kykyä meiltä lukionsa aiemmin lopettaneilta, sillä arvopuheesta näyttää tulleen katoava kansanperinne. Nyt puhutaan siitä, paljonko hyvinvointialueet irtisanovat ja mistä, kuinka tekoäly osaa tehdä tuottavia LinkedIn-päivityksiä ja aikooko Jari Saario vielä soudella. Poliittinen puhe taas vilisee “välttämättömiä toimenpiteitä” tai “ikävää realismia”, jossa ihmiset ovat resursseja tai kulueriä, vähän päivän kunnosta riippuen. Kaiken tämän puheen takana on oikeasti arvoja, ihanteita ja pelkoja, mutta niitä ei joko tunnisteta tai niistä ei välitetä puhua. Arvoista puhutaan nykyään lähinnä yritysten strategiapäivillä.

Arvokeskustelun kulta-aikaa elettiin toisen maailmansodan jälkeen, Euroopan savuavien raunioiden yllä.

Ankara moraalinen itsetutkiskelu ajoi kysymään: mikä kaikki meni pieleen? Miksi miljoonat kuolivat keskellä eurooppalaista sivistystä? Tuolloin käytiin laajaa filosofista, teologista ja yhteiskunnallista keskustelua yhteiskuntien ja valtioiden toimintaa ohjaavista arvoista ja ihanteista. Raunioista piti rakentaa uutta.

Tuolloiset sukupolvet loivat uutta maailmanjärjestystä ja samalla ihmiskuvaa, jota kiteytettiin muun muassa YK:n ihmisoikeusjulistukseen: jokaisella on luovuttamaton ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet niin lain kuin toisten ihmisten edessä. Myöhemmin tulivat ainakin 60- ja 70-lukujen hippiliike, opiskelijaliikkeet sekä rauhanliike omine arvopainotuksineen.

Kaikki nämä arvokerrostumat vaikuttavat edelleen ajattelumme syvärakenteissa – ainakin Atlantin tällä puolen.

Nyt maailma palaa, jäävuoret sulavat ja diktaattorit sotivat. Tätä sotkua tuntuu olevan vaikea ymmärtää, vaikka tajuamme, että jotain on perustavanlaatuisesti vinossa. Elämme jossain menneiden vuosikymmenten arvokeskustelun jälkilämmössä emmekä oikein tiedä, pitäisikö nuotiota kohentaa vai sytyttää kokonaan uusi. 1990-luvulla luulimme jo, että liberaali demokratia voitti aatteiden taistelun ja lähti viemään maailmaa kohti onnea. Ehkä tämä harhaluulo passivoi meidät nykyiseen arvokohmeloomme?

Samaan aikaan kun valtiojohto harjoittaa opportunistista golf-diplomatiaansa eikä saa tuomituksi USA:n väkivaltaista sekoilua, nuori sukupolvi kaipaa arvoja ja hyveitä, joita noudattaa elämässään. Pahimmillaan niitä tarjoilevat Andrew Taten kaltaiset sosiaalisen median tähtihäiriköt. Kaikessa epäterveydessään naisviha ja rasismikin ovat toki arvoja ja joillekin jopa ne tuntuvat paremmalta kuin ei mitään.

Siksi kova maailma tarvitsee nyt pehmeää puhetta. Tarvitsemme täysipäisiä ihmisiä mediaan, koteihin, sairaaloihin, kauppakeskuksiin ja eduskuntaan keskustelemaan ihmisarvosta, lähimmäisenrakkaudesta, kohtuullisuudesta ja luonnon hyvinvoinnista. Jopa siitä, mikä meille on pyhää ja miksi.

Ylipäätään tarvitaan joku sanomaan, että arvot ovat ajattelun ja toiminnan ankkuri, jota pitää käyttää. Ankkurin avulla voi rauhassa pysähtyä ja tarkistaa, mistä tuulee ja mihin mennään. Jos emme tähän kykene, meille menee ennen pitkää läpi ihan mikä tekoälysössötys tahansa.

Kuka siis lähtisi feissaamaan arvoja? Koulu, kirkko, joku järjestö? Arvokeskustelulla on nyt myyjän markkinat.