Sodan raakuus on mahdoton asia ihmiselle, joka on saanut elää koko elämänsä Euroopan rauhanaikaa.

Kahdeskymmenesneljäs helmikuuta kello 06:40 avasin Yle:n mustaan taustaväriin maalatun etusivun ja luin suurin valkoisin kirjaimin kirjoitetut sanat: Venäjä on hyökännyt Ukrainaan.

Jo hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä rypälepommilla varustettu Venäjän ballistinen ohjus iskeytyi lähelle sairaalaa Itä-Ukrainassa. Neljä siviiliä kuoli ja kymmenen haavoittui. Sen jälkeen WHO on ilmoittanut kymmenistä iskuista Ukrainan sairaaloihin. Uutiskuvissa haavoittunutta, harmaakasvoista raskaana olevaa naista kannettiin paareilla suojaan. Muutama päivä myöhemmin hänen ja syntymättömän lapsen kerrottiin kuolleen sairaalaan tapahtuneessa iskussa.

Sodan raakuus on mahdoton asia ihmiselle, joka on saanut elää koko elämänsä Euroopan rauhanaikaa. Olen ollut aika sinisilmäinen. 1970-luvulla lapsuudessani kylmä sota oli totta, mutta ilmapiiri ei välittynyt lasten leikkiin. Aikuisten puheet olivat ajoittain vakavia ja muistan sanoja, joista puhuttiin erityiseen sävyyn. KGB, vakoilu, liennytys ja suomettuminen. Meni pitkään, ennen kuin pääsin perille näiden sanojen merkityksistä.

Mitä Ukrainen sota tarkoittaa lääkärintyön kannalta?

Lääketieteellisten alojen yhteisvalinnan etusivulla lääkärin ammattia määritellään seuraavasti: Lääkäri on terveydenhuollon asiantuntija, jonka tehtävänä on terveyden edistäminen ja potilaiden sairauksien diagnosoiminen ja hoitaminen. Olen liikuttunut siitä, että osa meistä on valmis tekemään tätä työtä myös ääriolosuhteissa. Syvä kunnioitus kollegoille, jotka lähtevät avustustehtäviin sodan keskelle muun muassa Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön kautta.

Oman toiminnan merkitys asettui yhdessä yössä kyseenalaiseen valoon. Miksi tekisin mitään, kirjoittaisin mitään, sanoisin mitään, miettisin harrastuksiani tai elämänsisältöäni, kun Ukrainassa kärsitään. Hyvä ystäväni sanoitti asian nopeasti: juuri nyt meidän tulee tehdä asioita, joista pidämme ja jotka tuottavat iloa itselle ja muille. Hän oli varmasti oikeassa, ja jotain voin minäkin tehdä: lähettää rahaa avustusjärjestöjen kautta.

Miten kertoa lapsille, että tappaminen ei ole normatiivista, vaikka mediasta voi nähdä maailman raakuuden? Jos varastan suklaapatukan Mäntän Tokmannilta, joudun edesvastuuseen teostani. Häpeä seuraa minua varjon lailla, ja voi olla, että lääkärin töihin ei olisi enää palaamista. Näen jo silmissäni Iltalehden lööpit: Lääkäri varasti suklaapatukan. Saan ansioni mukaan. Sama vastuu ei näköjään ulotu itäisen naapurimaan johtajaan, joka on jo nyt vastuussa tuhansien ihmisten hengistä pelkästään Ukrainan sotaan liittyen. Vastuunoton logiikka ontuu pahasti; siinä on lapsille selittämistä.

Ihmiskunnan 2020-luku on alkanut katastrofien merkeissä. Sotia on käyty muuallakin, mutta nyt sitä käydään isosti Euroopan mantereella. Nämä vuodet ovat pitkästä aikaa konkreettisella tavalla osoittaneet sen, miten yhteisöjen hyvinvointi vaikuttaa myös yksilöiden hyvinvointiin ja toisin päin. Sekä pandemia että sota ovat kollektiivisten katastrofien lisäksi yksilöiden katastrofeja. Lääkäri on katastrofien hetkellä merkittävä toimija. Meihin luotetaan silloin, kun yhteiskunta on haavoittuvimmillaan. Ehkä meille tarjoutuu vielä keinoja auttaa hätään joutuneita ukrainalaisia.