Liisa Keltinkangas-Järvisen uusin kirja Itsekkyyden aika alkaa narsismin määrittelyllä. Ja väitteellä että narsismista on tullut uusi normaali.

Emme toki ole muuttuneet yhdessä yössä narsisteiksi, mutta nopea kulttuurinen murros ohjaa meitä käyttäytymään, kokemaan, toimimaan ja tuntemaan kuten narsistit.

Väite on vahva, jopa väkevä, mutta muistan, että ”narsistisesta kulttuurista” kohistiin Yhdysvalloissa jo niinkin varhain kuin 1970-luvun lopulla. Sille olivat ominaisia mm. häilyvät, epäkunnioittavat sosiaaliset suhteet, joiden katsottiin ruokkivan jo tuolloin nykysomesta tuttua vastakkainasettelua.

Narsismilla viitataan mm. hapuilevaan identiteettiin, yksilöllisyyden korostumiseen, mustavalkoiseen ajatteluun, epäkypsään ja itsekkääseen käytökseen ja ”minä ensin ja muut perässä” -ajatteluun. Sisäinen epävarmuutemme janoaa alati muiden hyväksyntää, jota sosiaalisen median tykkäykset nykyisin tuovat.

Omista poteroista huudetut mielipiteet ja äärimmilleen viedyt ajatuskulut tuovat huomiota ja ohikiitävää arvostusta mutta johtavat samanaikaisesti keskustelukulttuurin vääristymiseen.

Asiantuntijatietokaan ei ole enää merkityksellistä vaan oma kokemus ja omat uskomukset ajavat niiden ohi. Vain minä tiedän grandioottisen varmasti kaiken ja oikea totuus on subjektiivinen ja oma vaikkakin pohjimmiltaan epävarmuuden siivittämä.

Kaikki olisi hyvin, jos tällainen ajattelu tekisi meistä onnellisempia, tyytyväisempiä ja paremmin voivia. Mielenterveyspalvelujen kysynnän kasvu ei tue tätä näkökulmaa. Yksin omassa poterossa kieriskely ja muiden etäpalautteen varassa epätietoisena eläminen ei lisää hyvinvointia vaan nakertaa sitä.

Lisäksi monelle nuorelle nykymaailma ja sen rajaamattomat mahdollisuudet ovat pahimmillaan kirous.

Somen syyttäminen helppoa

Sosiaalisen median syyttäminen on helppoa ja sen merkitys tarinassa on oleellinen. Toisaalta kehitys kohti yksilöllisyyttä, yksinäisyyttä ja itsekkyyttä alkoi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Maaseudulta kaupunkeihin muutto, sukulaissuhteiden rapautuminen, maailmankuvan muuttuminen, maallistuminen ja omien epärealististen toiveiden perässä juokseminen alkoivat muuttaa arkea useassa länsimaassa 1800-luvulla.

Ari Väänänen on kuvannut Suomen kulttuurista muutosta maailmansotien jälkeen kirjassaan Haavoittuvuuden aika. Meillä kaikki tapahtui nopeammin kuin muualla, eikä teollistumisen, tietoteknisen murroksen ja jälkiteollisen ajan väliin jäänyt juuri hengähdystaukoja. Työelämän muutos oli poikkeuksellisen ripeää. Ja nyt keinoäly on valtaamassa kaikkien mielet ja työt!

Myös lääketieteen kehittymisellä ja muutoksella on oma siivunsa tässä tarinassa. Länsimainen lääketiede alkoi kehkeytyä 1800-luvun loppupuolella nykyiseen muotoonsa, erikoisalat syntyivät ja humoraaliopista edettiin oikeiden taudinaiheuttajien jäljille. Laajentuneella ja vaurastuneella keskiluokalla oli riittävästi sekä oireita että rahaa lääkäripalveluihin.

Kasvaneen kysynnän mallidiagnoosiksi kehkeytyi neurastenia-niminen sairaus, jonka Moona Mannevuo on kääntänyt hermovoimattomuudeksi. Sen moninainen, kaikki yleisimmät oireet kattanut oirekuva vastasi osuvasti nousevan keskiluokan koettuihin terveyshuoliin. Se levisi kulovalkean tavoin Yhdysvalloista Eurooppaan ja lopulta Suomeen saakka. Siitä tuli ensimmäinen nykymedisiinan tarttuva diagnoosi.

Neurastenian voi hyvin tulkita ensimmäiseksi toiminnalliseksi häiriöksi, lievän ja keskivaikean masennuksen prototyypiksi, burnoutin ensi-ilmentymäksi tai vaikkapa kroonisen väsymyksen airueeksi. Sen kymmenien oireiden kokonaisuus piti sisällään koko elämän ja oireilun kirjon.

Hurmaavinta neurasteniassa oli siihen liitetty etiologinen ajattelu. Sitä aiheuttivat mm. uusien teknologioiden kuten lennättimen, rautateiden ja kellojen tulo, kiihtynyt elämänmeno, sanomalehdet ja tieteiden nousu. Jälkianalyyseissä myös työvoiman levottomuus, siirtolaisten virta ja imperialismi on nostettu ilmiön taustatekijöiksi.

Epävarmuus luo kysyntää

Kun maailma muuttuu epävarmaksi, identiteetti jää häilyväksi ja sosiaalinen tuki jää TikTokin varaan, kysynnän kasvu hoidoille ja terapioille on loppujen lopuksi helppo ymmärtää. Ratkaisua ja helpotusta etsitään jälleen lääketieteestä, nykypsykiatriasta ja psykoterapiasta.

Itsekkyyden ajan sivuvaikutuksena diagnoosikin on usein jo selvillä ennen lääkäriin hakeutumista, kiitos sosiaalisen median ja sieltä löytyvien vertaisryhmien. Epävakaana vellovan mielen saa pönkitettävä hetkeksi diagnostisella identiteetillä – se saattaa luoda yhteenkuuluvuutta muihin samassa tilanteessa oleviin.

Toisaalta haavoittuvuuden ja mielenterveyshuolien aika on vääjäämätön kulttuurinen kehitysvaihe, emmekä pysty estämään yksilöllisyyden, yksinäisyyden ja itsekkyyden valtakautta, emme ainakaan lääketieteellisen hoidon ja terapioiden keinoin.

Politiikoilta emme myöskään saa apua, koska heidän ymmärryksensä yltää vain yhden vaalikauden yli. Konservatiiviset arvot eli menneisyyteen pakeneminen ei sekään voi olla oikea ratkaisu.

Emme voi kuin arvailla, mitä on tulossa huomenna. Kun poliitikot kieltävät sosiaalisen median alle 15-vuotiailta, joku lahjakas nuori luo aivan varmasti keinoälyn avulla jonnekin pimeän verkon kätköihin uuden virtuaalitodellisuuden, jonne aikuisilla ja viranomaisilla ei ole mitään asiaa. Tuulimyllyjä vastaan taisteleminen ei ole koskaan toiminut.

Yleissivistys ei kuitenkaan ole kiellettyjä ja tutustumalla lääketieteen, työelämän ja sosiaalisen median historiaan voimme laajentaa omaa ymmärrystämme maailman muutoksesta. Yhteinen tilannekuva voisi myös helpottaa uusien yhteisölliseen toimintaan kannustavien ja terveellä tavalla ”demedikalisoivien” lähestymistapojen ja tukikeinojen etsimistä.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.