Eräänä päivänä ammatilliseen kuntoutukseen tuli nuori, joka istahti rennosti eteeni. Kun kysyin, mikä on hänen toiveensa ja tavoitteensa kuntoutukselle, hän vastasi kirkkain silmin ja päättäväisesti: osatyökyvyttömyyseläke.

Menin hetkeksi tyystin sanattomaksi, kunnes sain soperrettua, ettei se taida olla eläkejärjestelmässämme mahdollista, koska pitää olla eläkekertymää. No, sainpahan nuoren vastaavasti myös sanattomaksi. Hän varmaan ajatteli, että mikä ihmeen eläkekertymä. Keskustelu ei tämän jälkeen meinannut millään lähteä urkenemaan. Eikä nuori todennäköisesti ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä yritin sanoa.

Olen kyllä pitänyt aina hieman epäreiluna, että osatyökykyisille pitkäaikaistyöttömille osatyökyvyttömyyseläke ei ole realistinen vaihtoehto. Kyllähän osasairauspäivärahakin olisi jossain tilanteissa ihan mukava apuväline työn syrjään kiinni pääsemisessä, jos sitä voisi etukäteen kirjoittaa muillekin kuin työssä käyville.

Edellä mainittu nuori perusteli toivettaan muun muassa sillä, että osa-aikatyössä aikaa ja energiaa jäisi elintärkeään harrastukseen ja muuhun mukavaan. Perusteluhan on täysin ymmärrettävä ja järkeväkin. Samalla tavallahan monet osa-aikatyötä tekevät aikuisetkin valintaansa perustelevat.

Itse asiassa aika moni lääkärikin taitaa tehdä nykyisin osa-aikatöitä osittain samoin perustein. Aikaa on jäätävä perheelle, harrasteille ja vapaa-ajalle. Ehkä vapaapäiviä tarvitaan nykyisin palautumiseenkin. Toisaalta, eihän työelämän pitäisi olla palautumisaikaa vaativaa huippu-urheilua, paitsi ammattiurheilijoilla.

Kuva huhkimisesta

Tuntuu, että työelämästä halutaan luoda mediassa kuva kiireen täyttämästä huhkimisesta.

Puhutaan työvoimapulasta kärsivistä aloista ja työntekijöiden saamisen vaikeudesta, ja varmasti nämä narratiivit ovat aivan totta. Sekä työnantajat että työntekijät haluavat korostaa samaa tarinaa eri syistä. Työnantaja voi selittää sillä jonojen pituutta, työntekijät taas voivat vedota palkankorotuksiin ja työehtojen ja -olojen parantamiseen.

Positiivinen työtilanne ei ole uutisoinnin arvoinen, joten työelämän kurjuudet ja kipukohdat korostuvat.

Mietitäänpä, mitä työkyvyttömyyseläkelainsäädäntö kertoo työkyvystä.

Täyden työkyvyttömyyden ehtona on, että jäljellä olevaa työkykyä on alle 2/5. Osatyökyvyttömyyseläkkeelle on mahdollista päästä, kun työkyky on alentunut 3/5. Mitä nuo murto-osat edes tarkoittavat?

Jos ne muuttaa suoraan työajaksi, ihminen on siis täysin työkykyinen, jos hän pystyy tekemään työtä täysipainoisesti ja tehokkaasti keskimäärin 3 päivää viikossa ja vaikkapa yhden tunnin siihen päälle. Eläkelainsäädäntö ei siis oleta, että työntekijä pystyy antamaan viikosta toiseen 100 %:n tai 110 %:n työpanoksen.

Joustovaraa ja huokoisuutta saisi siis olla työssä. Toisaalta tuskinpa kovin moni työnantaja olisi innoissaan, jos tehollinen työsuoritus jäisi jatkuvasti hitusen päälle kolmeen päivään.

Aika moni oma kuntoutujani määrittelee itselleen sopivaksi viikkotyömääräksi jopa muutaman tunnin viikkotyöpanoksen tai toteaa, että työtä voisi tehdä ehkäpä pari päivää viikossa. Useasti mietin, miten he osaavat määritellä itselleen sopivan työpanoksen, koska useat heistä eivät ole ollut päivääkään palkkatyössä. Eläkelainsäädännön mukaan he olisivat tällöin täysin työkyvyttömiä. Hylätyt sairauspäivärahat ja kuntoutustuet kertovat kuitenkin kokonaan muusta.

Viidennes suomalaisista

Osa-aikatöitä tekee tällä hetkellä viidennes suomalaisista. Osa-aikatyötä tehdään etenkin sosiaali- ja terveysalalla, jossa podetaan samanaikaisesti työvoimapulaa. Ja peräti 80 % julkisilla aloilla työskentelevistä haluaisi osa-aikatöihin, jos se suinkin olisi mahdollista!

Aikojen saatossa kulttuuri ja arvot muuttuvat, ja myös työhön suhtautuminen elää. Ennen osa-aikatyötä kavahdettiin, ja ylitöitä otettiin mielellään vastaan, jos niitä tarjottiin. Nyt osa-aikatyö on täysin hyväksyttävää. On ilmeisen haluttavaa tehdä kolmi- tai nelipäiväistä työviikkoa.

Onko ihmisten suhteellisuudentaju jossain määrin pettänyt?

Vai onko suhde työhön ja työelämään oikeasti muuttunut?

Onko tiukan suorittamisen aikakausi päättymässä, ja mielekkään, aiempaa lempeämmän (osa-aikaisen?) työuran etsimisen aika alkamassa?

Silti on huolestuttavaa, jos esimerkiksi vastavalmistunut hoitaja ei halua tehdä kokopäivätöitä, tai vielä pahempaa, jos ensimmäinen työkokemus johtaa ammatinvaihtoon. (Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan jopa neljäsosa nuorista hoitajista vaihtaa alaa pian valmistumisen jälkeen.)

Pitäisikö meidän tukea kokopäivätyön lumoa ja imua olipa työntekijä nuori, kokenut tai terveyshuolia poteva pitkäaikaistyötön? Työnantajien ja työmarkkinajärjestöjen kannattaisi miettiä kysymystä vakavasti. Hyvä perehdytys ja mentorointi ovat yksi reitti, työn huokoisuudesta, ammatillisesta kehittymisestä ja palautumisesta huolehtiminen toinen.

Kannattaisi keksiä myös uusia ja innovatiivisia kannustimia boksin ulkopuolelta: voisiko esimerkiksi kokopäivätöissä kertyä lomapäiviä suhteessa enemmän?

Media voisi myös osallistua talkoisiin ja etsiä työelämästä vaihteeksi positiivisia näkökulmia ja tarinoita.

Samanaikaisesti on hyväksyttävä, että suoraan kokopäivätyöhön heittäytyminen on monelle nuorelle tai pitkään työelämästä poissaolleelle kauhistus ja työelämään pääsyn aito este. Onneksi polkua voidaan pehmentää ammatillisen kuntoutuksen keinoin. Kunhan vain pitäisimme mielessä, että päämääränä tulisi silloinkin aina olla kokopäivätyö ja mielekäs työura!

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.