Huomaan rakentaneeni identiteettini oletetun tarpeellisuuteni varaan.

Avaan kalenterin ja selailen syksyn viikkoja. Merkintöjä on niin paljon, etten saa kaikista edes selvää. Merkintöjen määrästä päätellen minun täytyy olla erittäin kiireinen ja samalla tarpeellinen ihminen. Ajatus saa minut samanaikaisesti tyytyväiseksi ja surulliseksi. Kuka on täyttänyt kalenterin puolestani? Käsiala on omaani, en voi syyttää ketään muuta aikatauluistani. Olen halunnut tällaisen, täyden elämän.

Minulla on vielä pitkä työura edessä, mutta ei niin pitkä, etten osaisi eläytyä itseäni kokeneempien kollegojen rooliin. Miltä se tuntuu kun kalenterissa ei enää ole merkintöjä? Asia tuntuu pelottavalta. Huomaan rakentaneeni identiteettini oletetun tarpeellisuuteni varaan. Niin kauan kuin minua tarvitaan tässä yhteiskunnassa, minulla on tarkoitus ja oikeus olla onnellinen. On siis korkea aika miettiä sitä, voisinko olla riittävä ilman työntekoon ja velvollisuuksiin liittyviä saavutuksia.

Eräs kollega tatuoi käsivarteensa “Ei”, jotta hän voisi tarpeen vaatiessa muistuttaa itseään siitä, miksi on olemassa ja miksi “ein sanominen” on tarpeellista. Voisin tehdä samoin ja katsoa, miten sen vaikuttaa elämääni. Kaikki tehtävät eivät tietenkään ole sellaisia, joista voisin tai edes haluaisin kieltäytyä, mutta on selvää, että omat rajat on piirrettävä itse. Kiireisyys ei ole itsearvo. Vain minä itse voin tietää, mihin pystyn, mitä haluan ja mitä jaksan tehdä.

Lääkärilehdessä vuonna 2012 julkaistussa Lääkärien työolot ja terveys -tutkimuksessa osoitettiin, että puolet eläkkeelle päässeistä lääkäreistä jatkaa työntekoa. Työelämässä jatkavat lääkärit kokivat terveytensä ja työkykynsä hyväksi ja he olivat tyytyväisempiä työhönsä kuin työikäiset kollegat keskimäärin. Tämä ei yllätä, työn vapaaehtoisuus lisää todennäköisesti sen kiinnostavuutta. Me työskentelemme merkityksellisessä työssä, ja monella meistä on paljon annettavaa vielä eläköitymisen jälkeen. Monet asiat muuttuvat helpommiksi, kun työvuosia karttuu. Kuinka monessa muussa ammatissa halutaan työskennellä yhtä pitkään?

Valtaosa lääkäreistä on tutkimusten mukaan tyytyväisiä ammatinvalintaansa. Kunta10-tutkimuksen perusteella lääkäreillä oli vähän sairaslomia moniin muihin ammattiryhmiin verrattuna. Myös masennuksesta johtuvia työkyvyttömyyseläkkeitä oli vähemmän. Tästä huolimatta psyykkiset oireet ja unettomuus olivat yleisiä ja avun pyytämisen kynnys korkea. Kannamme siis vastuuta, mutta emme päästä itseämme vähällä. Kuulostaa tutulta.

Antaudun kuvitelmille omasta eläkkeelle jäämisestäni. Mielen valtaavat fiktiiviset kuvat siitä, miten vaikeaa minun on riisua lääkärintakkia. Yhdessä kuvassa piilottelen eläköidytyttyäni työpaikan avaimia kotonani, enkä vastaa työnantajan pyyntöihin palauttaa avaimet. Toisessa kuvassa jätän työhuoneeni paperikasat siivoamatta, vaikka tiedän seuraajani tulevan jo eläköitymistä seuraavalla viikolla huoneeseeni. Haluan jättää konkreettisen jäljen, vaikka todellisuudessa jättämäni perintö on ennemmin ihmisten mielissä kuin työpöytien paperipinoissa.

Näissä kuvissa seuraan maailmaa sivusta. Ehkä minun pitää tehdä työtäni niin, että minua nuoremmat lääkärisukupolvet voivat muistaa minut jostain merkityksellisestä. Parasta mitä voisin toivoa, olisi tilanne, jossa joku heistä soittaisi minulle aina silloin tällöin kysyäkseen, mitä minulle kuuluu. Ehkä jonain tällaisena hetkenä voisin auttaa nuorempiani heitä askarruttavissa kysymyksissä.

Meillä on vahva ammatti-identiteetti. Vaikka elämän tärkeimmät sisällöt löytyvät työn ulkopuolelta, levon ja vapaa-ajan merkityksen ymmärtäminen ei aina ole helppoa.

Toivoisin kuitenkin sisäistäväni asian nykyistä paremmin jo paljon ennen eläkeikää.