Valkoiselle paperille, alareunan tuntumaan on piirretty haparoivalla kädellä pyörylä ja siitä lähteviä viivoja. Pyörylän sisälle on saatu osumaan pari ympyrää ja kaari. Kaikesta huomaa, että teos on vaatinut tekijältään ponnisteluja, mutta se on kannattanut. Lopputuloksen tunnistaa ihmisen kuvaksi, pääjalkaiseksi, jollaisia pienet lapset piirtävät.

Piirros on muisto potilaastani, tuolloin 3-vuotiaalta Tomista.

Tomi tuli vastaanotolleni terveyskeskukseen, koska korva oli kipeä. Hän oli juuri muuttanut vanhempiensa kanssa kotipaikkakunnalleni, tosi isoon kaupunkiin. Kaikki oli uutta: päiväkoti ja hiekkalaatikon muut lapset ja metrorata ja nyt vielä tuollainen lääkärikin. Tomilla ei ollut mukavia muistoja valkotakkisista ihmisistä, ne kun rokottavat mokomat. Äidin sylistä näkyi vain takaraivo, joka heilui pientä kiihkeää eitä.

Lääkäriyteni oli kutakuinkin kolmevuotiasta sekin. Sellaista pääjalkaisena hoippumista, että kyllä tuon lääkäriksi tunnistaa, vaan kokonaisuus on vielä hahmottumatta. Pää puhui ja kädet kävivät, mutta perstuntuma puuttui. Ja minäkin olin uuden edessä, todellisen työn realiteeteissa luentosalien turvan jälkeen. Aiemmin opittu ei riittänyt, kun taistelutantereena ei ollut enää tenttien pisterajat, vaan mittaamattoman arvokas pieni keho.

Jollain keinoin sain Tomin luottamaan itseeni. Puhuimme varmaan siitä, miten kurjaa on, kun on kipeä. Ja miten hirveän hieno korvalamppu onkaan, ei sitä voi yleensä lapsen käteen antaa, mutta Tomi voisi nyt erikoisluvalla ensin katsoa äidin korvaan ja sitten vasta minä kurkkaisin Tomin korvaan. Selkeä otiittihan se siellä, joten rutiinijuttu, lopulta.

Muutaman viikon päästä Tomi palasi vastaanotolle, epäröivän äidin saattamana. Tomilla oli jälleen jokin flunssa, aika tavanomaisen oloinen ja äiti ajatteli, että hyvin olisi voinut kotona seurailla. Mutta Tomi oli ilmoittanut, että arviota tarvitaan. Tarkalleen ottaen hän oli sanonut: ”Tissi on kipeä, pitää mennä Janna-lääkärille”.

Edellinen käynti oli ollut Tomille käänteentekevä. Lääkäripelko oli poissa.

Hän tuli vastaanotolle kivuliaana ja väsyneenä, mutta luottavaisena. Varmana, että täällä tissi paranee, kun kerran korvakin. Vain minä olin enää epävarma. Pneumonian merkit olivat kuin oppikirjan sivulta, mutta kliinikon kokemus sairauden vakavuusasteesta puuttui. Olin samassa tilanteessa kuin ensin Tomi ja sitten hänen äitinsä: arvioimassa riittävätkö omat keinot vai kysynkö apua. Joten konsultoin – ääni varmaan vapisten ja vakuuttavuutta tavoitellen – silloisen lastenklinikan pediatria.

Vastaus oli varma ja ystävällinen, Tomi siirtyi sairaalaan ja kaikki meni lopulta hyvin.

Arkipäiväinen tapahtumaketju, mutta niin paljon luottamusta. Lopputulos oli pieni poika, joka sai vahvistuksen omasta toimijuudestaan ja vain vähän isompi wannabe-lääkäri, joka sai kokea saman. Minä osaan jotain. Minuun luotetaan, kun kerron miltä tilanne minusta vaikuttaa. Minua autetaan, kun omien kykyjeni rajat tulevat vastaan.

Piirustus tuli myöhemmin, kiitoksena, johon palaan vielä 25 vuoden kuluttuakin. Kuvan alareunaan on Tomin äiti kirjoittanut selkeästi: Janna-lääkäri.

Uskottavahan se lopulta oli. En ollut enää tämän maailman tomeille ja heidän vanhemmilleen kuka tahansa ihminen, vaan jo ihan oikea lääkäri. Lapsikin sen huomasi! Taitojen karttuessa kuvaan ilmestyisivät keskiruumis ja sormetkin.