Saako lääkäri pyytää työstään kuinka korkeaa palkkaa tai palkkioita tahansa?

Vai pitäisikö lääkärin ammattietiikan velvoittamana tyytyä kohtuuteen ja nimineula sydämeen kiinnitettynä tehdä työtään pyyteettömästi yhteisen hyvän eteen, potilaan parhaaksi?

Nuorina lääkäreinä leikittelimme joskus ajatuksella, voisiko lääkäri suhteuttaa palkkionsa potilaan saamaan hyötyyn hieman samaan tapaan kuin liikejuristit. Mitä isompi hyöty, sitä isompi palkkio!

Terveydenhuollon maailmaan siirrettynä tämä olisi tarkoittanut sitä, että hengen pelastavasta hoidosta olisi laskutettu suuri summa ja banaalin flunssan hoidosta muutama ropo. Kohtuuden nimissä palkkio olisi suunnitelmissamme toki suhteutettu hoidettavan henkilön varallisuuteen.

Hylkäsimme ajatuksen nopeasti moraalittomana ja todellisuudelle vieraana, sillä tällainen laskutusmalli sisältäisi vääjäämättä myös kiusauksen laskuttaa hengenhädässä olevalta potilaalta kohtuuttomia summia.

Menneinä aikoina

Selkeästi jalompaa tapaa laskuttaa palveluistaan noudattivat jotkut menneiden aikojen lääkärit, kuten esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa elänyt ruotsalainen lääkäri, kirjailija ja oman aikansa kuuluisuus Axel Munthe. Ylhäisön luottolääkärinä hän käytti osan rikkailta perimistään palkkioista hoitaakseen vastaanotollaan köyhiä maksutta. Samoin toimivat varmasti monet muutkin.

Tällainen sinänsä ylevä pro bono -ajattelu ei kuitenkaan istu suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa valtaosa terveydenhuollosta on julkisesti järjestettyä ja rahoitettua, oli palvelun tuottaja sitten julkinen tai yksityinen taho. Almuja ei odoteta annettavan, ne kerätään hyvätuloisilta progressiivisella verotuksella.

Yksittäisiä hyväpalkkaisia lääkäreitä on ollut aina, mutta varsinkin 1970-luvusta lähtien ajatuksena oli pitkään, että lääkärit olivat virkamiehiä, joille maksettiin julkisessa terveydenhuollossa kutakuinkin samaa taulukoiden mukaista palkkaa, riippumatta siitä kuinka hyvää tai huonoa työtä he tekivät ja missä he sitä tekivät. Jos ylimääräistä työintoa riitti, ansioitaan sopi täydentää ahkeroimalla yksityisvastaanotolla.

Lääkärien oletettiin ymmärtävän, että he olivat yhteiskunnan kannalta keskeisessä palveluammatissa, mikä edellytti sijoittumista maan kaikkiin kolkkiin. Houkuttimeksi katsottiin riittävän syrjäseutulisä ja asema paikkakunnan silmäätekevien joukossa.

Moraalinen velvoite ei riittänyt

Lääkärin työstä on kuitenkin yhä selvemmin tullut yksi duuni muiden joukossa, tapa ansaita itselleen elanto. Lääkäripulaa ei Suomessa absoluuttisesti ole, mutta elinvoimaansa menettäneille seuduille on ollut yhä vaikeampaa houkutella lääkäreitä koulutettuine puolisoineen ja monipuolisesti harrastavine lapsineen. Pelkkä moraalinen velvoite palvella kansaa ei kannustimeksi ole riittänyt.

Hiljalleen vaikeudet saada lääkäreitä töihin ovat ulottuneet syrjäisemmiltä pikkupaikkakunnilta yhä suurempiin kaupunkeihin ja edelleen aivan suurimpienkin kaupunkien huonomaineisempiin kaupunginosiin asti. Tätä aukkoa paikkaamaan ovat syntyneet erilaiset keikka- tai vuokralääkäriyritykset.

Ilmiö ei ole uusi. Vuokralääkäreitä tai kokonaisulkoistuksia tarjoavat yritykset ovat syntyneet ja kasvaneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alun viattomista keikkapäivystysringeistä suuriksi kansallisiksi toimijoiksi.

Toiminnan muututtua ammattimaiseksi ja alueellisen lääkäripulan kasvaessa keikka-, vuokra- tai reppulääkärien – millä nimellä heitä haluaa kutsuakaan – ansiot ovat nousseet tasolle, jota monet eivät enää pidä kohtuullisena. Mutta toisaalta, eikö tämän voi ajatella olevan normaalia markkinataloutta?

Jos kysyntää on enemmän kuin tarjontaa, hinnat nousevat. Ja jos markkina on terve, seuraa tarjonta kysyntää, jolloin hinnat (ja palkat) taas laskevat. Tässä olennainen kysymys on, onko markkina terve.

Tavallista monimutkaisemmaksi asian arvioinnin tekee se, että kyseessä on valtaosin julkisin varoin tuotettu palvelu, jolla pyritään turvaamaan kansalaisten henki ja terveys. Onko siis kohtuullista pyytää lääkärin työstä niin paljon, kuin joku vain suostuu maksamaan?

Sanotaan, ettei hullu ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa, mutta entä jos maksajalla ei ole muuta vaihtoehtoa? Onko pyytäjällä kuitenkin myös joku vastuu?

Käyttökelpoinen väline kohtuuden arviointiin voisi olla itselle työpäivän päätteeksi esitetty kysymys: ”Olinko tänään palkkani arvoinen?” Jos vastaus on vilpitön kyllä, ovat asiat hyvin. Jos ei, asialle on syytä tehdä jotakin. Tämä pätee luonnollisesti paitsi keikkareppuvuokralääkäreihin, myös meihin kaikkiin muihin.