”Jalkoja repii”, sanoi ukkini 1960-luvulla usein. Hänellä oli myös kyhmyjä eri puolilla kehoa ja kovia vatsakipuja.

Ukkini ei koskaan mennyt lääkäriin. Hänen tuskien taipaleensa päättyi ankaraan kuolemaan marraskuussa 1971. Hoitamaton mahasyöpä roihahti viimeiseen vaiheeseensa vuoden 1971 kesällä.

Tästä jäi selkeä merkki perheeseen ja sukuun. Kuulin lapsena usein aikuisten kauhistelevan sitä, että ukkini ei suostunut tutkittamaan vaivojaan.

Joel Lehtosen Putkinotko on yhdenpäivänromaani Putkinotkon mökissä asuvista Käkriäisistä. Perheen äiti, Rosina, lähtee kaupunkimatkalle hakemaan apteekista ainoita tuntemiaan lääkkeitä, kolotiita ja korpinrasvaa, joiden pitäisi tehota kaikkiin vaivoihin. Rosina on saanut suutari Sinikanteleen eukolta näitä rohtoja kokeillakseen. Mutta kun Rosina pyytää niitä apteekissa, hänelle naureskellaan.

Isovanhempieni kautta minulla on kontakti kansanihmisten kolotii-maailmaan. Koko lapsuuteni ajan ukkini hoiti vatsaansa juomalla ”suutaa” eli ruokasoodaa. Vatsavaivansa ja reumaattiset kipunsa hän oletettavasti sai Tammisaaren pakkotyölaitoksesta, jossa hän istui vuodet 1928–1930 ja 1932–1938 maanalaisesta kommunistisesta toiminnasta tuomittuna.

Pakkotyölaitoksen poliittiset vangit ryhtyivät kesällä 1933 syömälakkoon. Lakko päättyi pakkoruokintaan maidolla. Vankien väkivaltaisesta ruokittavaksi viemisestä ja nahkaremmein penkkeihin sitomisesta on kuvauksia viranomaisarkistoissa. Pakottamisen hoitivat vartijat, letkuruokinnan suorittivat lääkärit. Oletan että tästä juontui ukkini itsetuhoinen, vihantäyteinen lääkärivastaisuus.

Katkera ukkini, minulle maailman rakkain ihminen, jonka kokemasta pakkoruokinnasta perheen naiset kertoivat kuiskaillen, kuoli, kun olin seitsemän vanha ja hän 67-vuotias. Olisin mielelläni pitänyt hänet vielä kauan. Opin aikuisia kuuntelemalla, että on takapajuista hoitaa vaivojaan itse ja viisasta mennä lääkäriin.

Vuonna 2008 minulta löytyi gynekologin tekemän rutiinitutkimuksen yhteydessä kyhmy, joka oli rintasyövän esiaste. Oikea rintani leikattiin pois ja tilalle rakennettiin uusi rinta. Mukaani sairaalasta sain tulosteen, jossa kehotettiin käymään vuosittain sekä ultraäänikuvauksessa että mammografiassa siihen saakka, kunnes olen niin vanha tai sairas, etten enää pysty käymään tutkimuksissa. En ole voinut tätä käskyä noudattaa, koska tällaista hoitopolkua ei ole olemassa. Olen vapaa kirjailija, minulla ei ole työterveyshuoltoa.

Huoli syövästä on jäänyt elämään. Olen ollut aina neuroottinen itsetarkkailija. Ja mitähän tuollainen mukaan tuikattu ohjelappu mahtaakaan tehdä vastuuntuntoiselle ihmiselle, joka ei voi hoitavan tahon ohjetta noudattaa?

No sehän aiheuttaa suurta huolta. Ja aika herkästi myös lääkärissä käymistä, kun kyhmy johonkin ilmaantuu. Koska lapsuudessa saatujen oppien mukaan lääkärissä käymättömyys johtaa tuskalliseen ja ennenaikaiseen syöpäkuolemaan. Olin aikoinaan diagnoosin saadessani 44-vuotias kymmenvuotiaan lapsen äiti. Tunsin silloin valtavaa huolta hengissä pysymisestäni.

Huomaan kyllä terveydenhuollossa, että olen luulosairaaksi luokiteltu. Vähän niin kuin mökistä kaupunkiin tullut Rosina oli apteekkarin mielestä koominen. Ymmärrän tämän, enhän ole tyhmä, olen pelkästään neuroottinen ylisukupolvisten taakkojen kantaja. Mutta eipä toisaalta haittaa!

Sillä nyt kun lapseni on aikuinen ja itse olen vanha, minun ei enää tarvitse kuormittaa terveydenhuoltoa. Kaulallani on patti, olkoon. Levitän siihen korpinrasvaa. Ja totean niin kuin everstiluutnantti Turtola Kiestingin motissa, kun apua ei tullut, vaikka pyydettiin: ”Kyllä täällä kaatuakin osataan.”