Muistatteko lapsuudesta sen kaverin, jonka kanssa oli mahdoton pelata tai leikkiä, kun yhteiseen peliin ilmestyi koko ajan uusia sääntöjä?

Sen, jonka kanssa peliä oli mahdoton voittaa, kun et voinut koskaan tietää, millä säännöillä pelataan? Sen tuskastumisen, kun toinen toteaa, että tämä sääntöhän on ollut aina, etkö muka tästä tiennyt? Tunteen siitä, peli oli aivan toivotonta paitsi voittaa, myös ylipäänsä saada mihinkään päätökseen?

Tämä sama tunne valtaa mielen aina, kun luen taas uuden päätöksen hyvinvointialueiden hylätyistä lisärahoituksista tai laittomiksi tuomituista budjeteista.

Rahoitus tapetilla

Hyvinvointialueiden rahoitus on viime viikkoina ollut paljon tapetilla mediassa, eikä suotta. Hyvinvointialueet valmistelevat ensi vuoden budjettejaan – sitä vuotta, jonka aikana kaikki kolmen edellisen vuoden aikana kertyneet alijäämät pitäisi saada katettua.

Jo kesällä valtiovarainministeriöstä kantautui huhua, että tähän voisi saada kaksi vuotta lisäaikaa, jos tämä vuosi jäisi plussalle. Yllättävän moni hyvinvointialue tähän onkin pääsemässä – ei suinkaan toki kevyin keinoin, yt-neuvotteluita on taidettu käydä tänä vuonna suunnilleen kaikissa, monissa jo useampaan kertaan.

Moni alue on aivan hilkulla päästä tänä vuonna plussalle, mikä tekee ensi vuoden suunnittelusta varsin vaikeaa: hyvinvointialueet laskuttelevat toisiaan hoitamistaan potilaista vielä pitkälle ensi vuoden puolelle, ja marginaalit voivat olla joskus niin pienet, että pari loppuvuodesta syntynyttä pikkukeskosta ja jokin keuhkonsiirto saattavat kääntää jo plussalle jääväksi näyttäneen budjetin miinuksille, jolloin kahden vuoden lisäaika jää tavoittamatta.

Laajamittainen kriisi

Näin laajamittaista hyvinvointipalveluiden kriisiä ei ole nähty 30 vuoteen. Myös kunnat kärsivät talouden pitkään jatkuneesta matalalennosta, mutta mitään näin massiivista yt-buumia siellä ei ole nähty. Kun avioeroa kuntien muiden palveluiden ja sotepalveluiden välillä muutama vuosi sitten tehtiin, taisi ositus kuitenkin kääntyä hieman enemmän kuntiin jääneiden palveluiden voitoksi lainsäädännössä, sillä kunnat näyttävät jatkavan menoaan nenä jokseenkin pinnalla.

Hyvinvointialueiden taipaleen alussa ainakin meillä puhuttiin VM:n mustapukuisista miehistä (tai naisista), jotka tulevat ottamaan hyvinvointialueen päätöksenteon haltuunsa, jos alijäämien kattamisessa ei onnistuta ja joudutaan arviointimenettelyyn.

Kieltämättä meno on ollut kaikista hurjinta nimenomaan arviointimenettelyyn joutuneilla kolmella alueella: Länsi-Pohjan erikoissairaanhoitoa esitetään lakkautettavaksi ja maan suurinta keskussairaalaa Keski-Suomessa ohjataan karsimaan toimintojaan ja keskittämään enemmän yliopistosairaalaan. Palveluverkkoja karsitaan – jos ennen hyvinvointialueita niillä verkoilla olisi saanut neulamuikkuja, kohta verkon reiät ovat niin suuria, ettei niihin jää suurinkaan hauki.

Muut alueet ovat seuranneet silmä kovana näiden kolmen arviointimenettelyyn joutuneen tapahtumia – samalla ehkä pieni huojennus mielessä. VM:n resurssin ei oleteta mitenkään riittävän kaikkien hyvinvointialueiden ottamiseen arviointimenettelyyn yhtä aikaa.

Palvelut järjestettävä

Sen sijaan vallan kolmijako-opin tuomiovallan nurkalla on ollut kiireistä.

Keväällä oikeuskansleri linjasi, että perustuslain mukaiset palvelut on järjestettävä, sanoi rahoituslaki mitä tahansa. Keino tähän on lisärahoituksen hakeminen, jota aiemmin oli pelätty nimenomaan siksi, että se oli nimetty suoraksi pääsylipuksi arviointimenettelyyn. Vuonna 2024 lisärahoitusta haki – tuloksetta toki – vain yksi alue, tänä vuonna tähän mennessä puolisen tusinaa. Tämänvuotiset hakemuksetkin ovat tulleet bumerangina takaisin, jonkun hakemus on vielä käsittelyssä tätä kirjoitettaessa.

Viime viikon tuorein päätös Itä-Suomen hallinto-oikeudesta kuitenkin katsoi, että hva-budjetti, jossa ei tavoiteltu alijäämien kattamista rahoituslain mukaisesti, oli lainvastainen. Oikea ratkaisu olisi ollut hakea lisärahoitusta.

Jään odottamaan, kuka siellä hallinto-oikeuden penkillä istuu seuraavaksi, jos VM hylkää käytännössä kaikki lisärahoitushakemukset.

Koko lisärahoituksen hakeminen onkin jo kaltaiselleni hva-virkamiehelle yksi iso vitsi. Kymmenien ihmisten kymmeniä palavereita, loputtomia Exceleitä ja loputtomasti tuotettua tekstiä ja taas seuraavalla viikolla uusia lisätietopyyntöjä, ja lopputuloksena parhaimmissakin kuvitelmissa vain murto-osa tarvitusta, ja mitä todennäköisimmin puhdas nolla.

Itse asiassa puhdas nolla olisi melkein parempi tulos kuin pikkuhilut, koska oletettavasti lisärahoituksen seuranta tarkoittaa kymmeniä kokouksia ja sivukaupalla raportointia – samalla työajankäytöllä olisi lottoamalla tai vaikka juniorijoukkueiden talkoista tuttuja mokkapaloja myymällä saavuttanut paremman tuloksen työnantajalleen.

Pöytäkeskusteluissa kuultua

Kaksi viikkoa sitten Nuori lääkäri -päivien iltajuhlassa iho meni kananlihalle kuunnellessani pöytäseurueen nuorten lääkärien keskustelua siitä, milloin itse kullakin on lomautuspäivät tulossa.

Tähänkö meidän julkinen terveydenhuoltomme on ajettu?

Samalla koin, että olemme lääkäreinä kohtuuttoman etuoikeutetussa asemassa: meillä vähyytemme takia lomautukset ovat lyhyitä ja toisaalta useimpien talous kestää lomautukset. Kahden hyvinvointialueella lähihoitajana työskentelevän perheessä viikon palkattomuus on jo iso asia, se voi tarkoittaa lasten harrastusten loppua tai lomareissun peruuntumista.

Samalla tavoin, kun olen kokenut riittämättömyyttä yksinäni loputonta päivystyspotilaiden listaa yön pimeimpinä tunteina tahkotessani, koen johtajana riittämättömyyttä. Koen sitä, kun tehtävämme on mahdollistaa johdettavien sujuva työnteko, niin emme pysty tällä hetkellä lupaamaan turvattua huomista sen enempää tehtaamme tärkeimmälle resurssille, osaavalle henkilöstölle kuin hoitojonoissa polviproteesia tai hoiva-asumista odottavalle kansalaiselle.

Muuttuvien sääntöjen pelissä tuskastumiseni alkaa olla sitä luokkaa, että toivoisin jonkun viheltävän pelin jo poikki, ennen kuin hyvinvointiyhteiskunnan pallo on lopullisesti hukassa.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.