Tulin eilen New Yorkista. Olin siellä kahden viikon matkalla tapaamassa tytärtäni ja vävyäni; lisäksi osallistuin heidän järjestämäänsä tanssitapahtumaan, peräti tanssijana. Esityksestä perittiin yleisöltä pääsymaksu.

Olenko siis ammattitanssija? No, tietenkään en.

Toisaalta, tarvitseeko sitä kysyä, tarvitseeko minua tapahtuneen puitteissa jotenkin määritellä? Ei mielestäni.

Entä tilanne, jossa teen laparotomian ja poistan osan paksusuolesta syöpäpotilaalta? Silloin on aiheellista määritellä minut lääkäriksi, ei tanssijaksi. Etenkin, jos komplikaatioita jälkeenpäin ilmaantuu saattaa syntyä ongelmia, jos Valvira tutkii tapausta ja minulta ei löydykään ammattioikeuksia.

Lääkärilehdessä oli äskettäin hiuksiani nostattava kirjoitus , jossa pyrittiin löytämään vastaus kysymykseen: tulisiko raskaus määritellä sairaudeksi.

Väitän, että suurin osa kansalaisista pitää kysymystä outona spekulaationa, mutta minä väitän, että se ei sitä ole. Se, että kysymys on esitetty arvovaltaisessa ammattilehdessä todistaa, että jotakin tarttumapintaa todellisuuteen, ja sen osa-alueeseen: lääkärin ammatin harjoittamiseen, sillä on. Ja juuri se on hiuksia nostattavaa, ei itse kysymys.

Trendejä havaittavissa

Viime aikoina yhteiskunnassamme on ollut havaittavissa kaksi trendiä, jotka vaikuttavat vastakkaisilta: huoli suomalaisten syntyvyyden laskusta ja toisaalta sikiön esineellistäminen: kohdussa kasvava lapsi nähdään äidin (ja isänkin) mahdollisuutena vanhemmuuteen eikä ihmisyksilönä. Tästä seuraa, että ei-toivotun raskauden kohdalla muita vaihtoehtoja kuin abortti, joita ovat lapsen pitäminen tai adoptioon luovutus, ei nähdä. Lääkärilehdestä lukemani kirjoitus ratsastaa tämän trendin aallonharjalla.

Artikkeli alkaa luettelolla enemmän ja vähemmän yleisiä raskauden oireita ja esittää, että niiden perusteella tilan voisi määritellä sairaudeksi.

Väite on kummallinen; eihän pelkästään tiettyjen oireiden olemassaolo oikeuta diagnoosia. Esimerkiksi haimasyövän oireet (pahoinvointi, laihtuminen, kivut) tulkitaan sairaudeksi kasvaimen löytymisen perusteella. Jos edellä mainittujen oireiden taustalta ei löydy mitään sairautta, ei potilaalle aseteta diagnoosiakaan. Tietysti voidaan spekuloida sairauden määritelmällä. Mielestäni yleisesti esiintyvät fysiologiset tilat eivät sitä ole, eivät edes silloin, kun niihin liittyy riskejä. Vai onko ihotyyppi 1 sairaus, koska se aiheuttaa ihosyöpäriskin? Tai sitten hyvin tumma iho, siihen kun liittyy riski D-vitamiinin puutokselle?

Jutussa todetaan synnytyksestä: ”… on kivulias ja shokeeraava tapahtuma”. Joskus näinkin, mutta huomattavasta yleisemmin ei . Itsellänikin on hieman kokemusta synnyttämisestä ja siksi tiedän, että synnytys voi olla myös hieno ja voimaannuttava kokemus. Tunsin hallitsevani tilanteen ja kipua pystyi hyvin sietämään, kun tiesi, että se on osa luonnollista tapahtumaa.

Millainen maailma olisi?

Artikkelissa todetaan edelleen: ”Raskaus on kehon ulkopuolisen olion aiheuttama, epämukava, kivulias ja pahimmillaan tappava asiantila, jota voidaan lääketieteen keinoin hoitaa, parantaa ja ehkäistä.” Tämän ja muutamien muidenkin ajatusten kohdalla jouduin melkein nipistämään itseäni tietääkseni, etten ole painajaisunessa. Minkälainen olisi maailma, jossa olisi tavallista ajatella näin?

Kamala minun mielestäni, sillä olen tottunut ajattelemaan, että raskaus on ihmeellinen ja ainutlaatuinen fysiologinen tila. Sen kautta alati teknistyvän maailman asukas saa olla osa luontoa ja naissukupolvien ketjua. Vain raskauden kautta mahdollistuu uusi elämä, joka tuo tullessaan monenlaista sisältöä odottajan ja muidenkin läheisten elämään ja yhden elämän tärkeimmistä ihmissuhteista.

Muutenkin suurten yleisinhimillisten asioiden yksioikoinen määrittely ja luokittelu vie vivahteita pois sekä pahimmillaan estää ihmisiä kokemasta niiden kaikkia ulottuvuuksia. Entä sitten, jos on kipua? Entä sitten, jos kaikkea ei voi hallita? Se on elämän perusluonne ja tiivistyy synnytystapahtumassa. Nykyään on onneksi olemassa mahdollisuus tehokkaaseen kivunlievitykseen heille, joille se on tarpeen, ja sietämättömän tuskalliset synnytyskokemukset ovatkin harvinaisia.

Lääkärin ammatin harjoittamisen peruskivenä on tiede, joka määrittelee, luokittelee ja pyrkii toimimaan puhtaan loogisesti.

Ilman tiedettä olisimme samassa tilanteessa, kuin vuosisatoja sitten: jotkut hoidot toimivat ja jotkut eivät, eikä kukaan pysty erottamaan näitä toisistaan. Silti, kaiken potilaaseen liittyvän halki poikki pinoon -rationalisointi ei johda hyvään lopputulokseen.

On myös niin, että lääkärin työltä putoaa pohja pois, jos tiettyjä asioita, kuten ihmiselämä ja siihen liittyen raskaus ja synnytys elämän mahdollistajina, ei lähtökohtaisesti pidetä arvokkaina. Lääkärinä toimiminen on paljon muutakin kuin potilaan elimistön tieteellistä analysointia.

Gastrokirurgian poliklinikalla olen keskustellut ikääntymisestä ja taiteesta, antanut tasapainoharjoitteita ja toisinaan vain ollut lähimmäinen vaikeassa elämäntilanteessa olevalle. Jos jokin elämänkaaren aikana lähes kaikkien kohtaama olotila pitäisi määritellä sairaudeksi, rakastuminen olisi vahvana ehdokkaana: sehän voi aiheuttaa sydämentykytystä, unettomuutta, euforiaa, masennusta ja toisinaan jopa itsemurhia.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.