Voisin melkein onnitella teitä, sillä jälleen tulee yksi lempitarinoistani. Se on peräisin Karen Papelta, kanadalaiselta neonatologian professorilta, joka työskenteli erityisesti CP-vammaisten kanssa. Papen näkemys CP-vamman anatomiasta muuttui, kun hän tapasi Danielin, joka oli tuolloin noin kuusivuotias. Danielilla oli ollut syntyessään aivoverenvuoto, minkä seurauksena hänelle kehittyi toispuoleinen halvaus. Pape oli ollut Danielin lääkäri vauvasta kolmevuotiaaksi, jolloin hänet oli vapautettu seurannasta, joten hän tunsi Danielin tapauksen hyvin.

Noin kolmen vuoden päästä seurannan lopettamisesta Danielin äiti soitti Papelle ja kertoi, että Daniel on ulkona pelaamassa jalkapalloa. Pape pyöräytti silmiään ja ajatteli mielessään että ”joo joo, varmasti on”. Äiti kuuli Papen äänestä, että tämä ei uskonut häntä, joten hän kertoi vielä, että Daniel pääsi neljännellä yrittämällä jalkapallojoukkueeseen. Pape ei uskonut vieläkään sanaakaan, mutta pyysi äitiä tuomaan Danielin sairaalan. Kenties tässä oli jälleen yksi yli-innokas äiti, joka näki lapsessaan kykyjä, joita muut eivät nähneet.

Kun Daniel tuli sairaalaan, Pape pyysi häntä kävelemään käytävää pitkin. Kävely vahvisti sen, minkä Pape jo tiesi: toisen puolen raajat eivät toimineet kunnolla ja kävely oli erittäin vaikeaa. Sitten hän pyysi Danielia juoksemaan, ja sen jälkeen loppu oli silkkaa kognitiivista dissonanssia: Daniel juoksi täydellisesti. Hän hallitsi kaikki raajansa enemmän kuin hyvin ja kääntyi vasemmalle ja oikealle kuin kuka tahansa pikkupoika. Pape oli niin ällistynyt näkemästään, että muistaa huutaneensa: ei noin voi tehdä. Mutta tästä alkoi Papen oma tarina CP-vamman toisinajattelijana.

Mikä sitten selitti Danielin tarinan?

Papen mukaan se, että CP-vamma paranee – väittivät oppikirjat mitä vain. Kun Daniel oli pieni, hän oppi kävelemään ja käyttämään raajojaan, kun aivot olivat vielä ”vikatilassa”. Siksi oppiminen jäi vaillinaiseksi ja kävely oli vaikeaa. Danielin aivot kuitenkin paranivat vähä vähältä, ja siinä vaiheessa, kun hän alkoi juoksemaan, ne olivat parantuneet. Siksi hän oppi juoksemisen kuten kuka tahansa poika.

Ongelmana on, että kun lapsi oppii jonkin taidon silloin, kun aivot ovat vikatilassa, väärin opitut taidot jäävät pysyviksi. Kun taitoja koskevat hermoyhteydet ovat vahvistuneet, niistä on erittäin vaikeaa oppia pois. Niinpä päälle päin näyttää siltä, että CP-vamma on pysyvä, vaikka aivovaurio itse on voinut parantua kokonaan.

Pape itse asiassa kyseenalaistaa senkin, miten pysyviä CP-vamman oireet ylipäänsä ovat. Koska kaikki olettavat, että aivovaurio on pysyvä, kenellekään ei tule mieleen kokeilla, missä määrin opittu taito voitaisiin korvata uudella.

Pape kuoli vuonna 2018, ja hänen teesinsä kohtasivat muiden lääkäreiden taholta merkittävää vastustusta. Mutta eikö niissä ole intuitiivista järkeä?

Olemmehan kaikki kuulleet ihmeellisiä tarinoita neuroplastisuuden voimasta. Kun Jessie Hall oli kuusivuotias, häneltä poistettiin toinen aivopuolisko kokonaan. Nyt hän on nuori aikuinen ja elää tavallista elämää. Olette varmaan myös kuulleet ranskalaisesta virkamiehestä, joka eli normaalia elämää vaikka häneltä puuttui 90 prosenttia aivoista? Jos neuroplastisuuden voima on näin suuri, miksi se ei muka korjaisi CP-vammaa? CP-vamma syntyy varhaislapsuudessa, joten sen luulisi olevan hyvä ehdokas tilaksi, joka korjaantuu neuroplastisuuden voimasta.

Kysyin juuri tekoälyltä, onko CP-vamma pysyvä, ja se vastasi, että kyllä, koska aivovaurio itsessään on pysyvä eikä se parane.

Vertaa sitä tähän viestiin, jonka Pape lähetti CP-vammaa hoitaville lääkäreille: ”Luota aina aivoihin, jotka ovat vasta kehittymässä.”