Sana kollega juontaa juurensa latinan sanasta collega , joka tarkoittaa "virkatoveria" tai "työtoveria". Se muodostuu sanoista col- (yhdessä, kanssa) ja legare (lähettää, määrätä tehtävään), mikä viittaa siihen, että kollegat ovat ihmisiä, joilla on yhteinen tehtävä tai asema.

Lääkärien keskuudessa kollega-sana on erityisen vakiintunut. Uskon tämän johtuvan siitä, että lääkärintyössä menestyminen ja kehittyminen ovat olennaisesti riippuvaisia toisten lääkäreiden tuesta ja yhteisöstä. Mielenkiintoista kyllä, lääkärikunnassa käytämme usein sanaa työkaveri silloin, kun puhumme muiden ammattiryhmien edustajista työyhteisössämme. Jos kollega-sanaa käytetään laajemmin viittaamaan kaikkiin terveydenhuollon ammattilaisiin, kuulee sen merkitystä usein lääkäreiden toimesta tarkennettavan erikseen.

Kollegiaalisuus on arvokas voimavara riippumatta siitä, mihin ammattiryhmään kuuluu. Se edistää työtyytyväisyyttä, parantaa potilashoidon laatua, tukee ammatillista kehittymistä, ehkäisee työuupumusta ja vahvistaa työyhteisön psykologista turvallisuutta.

Erilaisissa kyselyissä kollegiaalisuus ymmärretään ammattiryhmästä riippumatta pääosin samalla tavalla: se on arvostusta, kunnioitusta, toveruutta, kannustusta ja myötätuntoa. Se tarkoittaa potilaan tai asiakkaan edun mukaista yhteistyötä, toisten osaamisen hyödyntämistä ja siihen tukeutumista sekä riittävän tiedonkulun varmistamista silloin, kun potilas tai asiakas siirtyy toisen hoidettavaksi.

Lääkäriliiton kollegiaalisuusohjeissa korostetaan näiden lisäksi myös vastuuta, ettei levitetä väärää tietoa tai vahingollisia käsityksiä toisesta kollegasta. Ohjeissa mainitaan, että lääkärin ei ole sopivaa moittia kollegaansa potilaalle, muistaen oman erehtymisen mahdollisuus.

Samalla kuitenkin painotetaan, että jos lääkäri huomaa tai epäilee toisen lääkärin tehneen virheen diagnoosissa, hoidossa tai muussa menettelyssä, hänen velvollisuutensa on ilmoittaa asiasta asiallisesti kyseiselle kollegalle ja varmistaa samalla potilaan asianmukainen informointi ja hoito. Kollegiaalisuus ja potilaan etu eivät saa olla ristiriidassa – potilaan oikeus tietoon ja asianmukaiseen hoitoon on aina ensisijainen velvoite.

Onko kollegiaalisuus muuttunut?

Viime viikolla keskustelin noin 60 gynekologikollegan kanssa siitä, onko kollegiaalisuus muuttunut ja tarvitseeko itsestäänselvyyksistä keskustella. Tilaisuudessa tehty kysely paljasti, että kollegiaalisuus koetaan erittäin tärkeäksi, mutta sen koetaan vähentyneen ajan myötä.

Tämä ei sinänsä yllätä, sillä nykyajan keskustelukulttuurin ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun kärjistyminen näkyy myös lääkärien keskuudessa.

Tuossa tilaisuudessa saamieni vastausten mukaan epäkollegiaalisuus ilmenee vähättelynä, nolaamisena potilaan edessä, selän takana puhumisena, yksin jättämisenä sekä opetuksen tai avun epäämisenä. Suurin osa kyselyyn vastanneista koki, ettei heidän työyhteisössään ole toimivia keinoja puuttua epäkollegiaaliseen käytökseen. Kuitenkin suurin osa oli valmiita puuttumaan asiaan suoraan, jos näkivät kollegan toiminnassa puutteita, jotka vaaransivat potilaan edun.

Epäkollegiaalisuuden ilmentymät vaikuttavatkin liittyvän usein epäkypsään tai puutteelliseen palautekulttuuriin, joten rohkeutta ja valmiutta näihin onkin syytä meidän kaikkien vahvistaa.

Kun olen pohtinut kollegiaalisuutta, päädyn kahteen kysymykseen:

1. Miksi ylipäänsä sosiaali- ja terveydenhuollossa kollegiaalisuutta käsitellään erillisesti ammattiryhmittäin?

2. Eivätkö kollegiaalisuuden perusperiaatteet ole aivan tavallisia työelämän pelisääntöjä, jotka koskevat kaikkia työpaikkoja ja kaikkia ammatteja?

Ensimmäiseen en keksi järjellistä selitystä ja toisen kohdallakin luovutan.

Onko todella niin, että merkityksellistä ja yhteiskunnallisesti tärkeää työtä tekevät, koulutetut ammattilaiset eivät pidä itsestäänselvyytenä tavanomaisia hyviä käytöstapoja, toisten kunnioittamista ja yhteisön jäsenenä toimimisen perusperiaatteita?

Tunnustukseni

Kuitenkin, kun valmistauduin edellä mainittuun puheenvuorooni, jouduin tarkastelemaan omaa kollegiaalisuuttani kriittisesti.

Tässä on tunnustukseni: nuorempana, päivystäessäni ja ollessani ylimielisempi, olen huokaillut kollegan konsultoinnille, tilanteessa, jossa pidin hänen osaamisensa tasoa työtehtävään nähden puutteellisena. En kuitenkaan ollut kulkenut hänen kengissään, en tiennyt miten hän työtehtävään oli päätynyt, enkä tiennyt varsinkaan sitä, millaista opetusta, perehdytystä tai tukea hän oli itse saanut.

Mikä olisikaan parempi osoitus potilaan edusta kuin se, että kysyy, jos ei tiedä?

Kokemuksen ja omien virheiden myötä olen ymmärtänyt, kuinka riippuvainen itsekin olen muiden avusta. En missään tilanteessa hyväksyisi, että organisaatiossani joku kollega, ammattiryhmien laajassa merkityksessä, tarvitsee neuvoa, mutta ei uskalla kysyä sitä sen vuoksi, että vastaaja on epäystävällinen, vähättelevä tai jopa nolaava.

Olen myös aikoinaan ortopedinä työskennellessäni antanut potilaan kuullen kritiikkiä yksityisen sektorin kollegan hoitolinjasta tilanteessa, jossa potilas ei ollut saanut vakuutusyhtiöltä maksusitoumusta ja hoitoa yritettiin siirtää julkiselle puolelle. Turhautuneen mutinani sijaan, olisin voinut kertoa potilaalle rakentavammin, että tietyt hoitomuodot eivät kuulu julkisen sektorin palveluvalikoimaan, vaikka yksittäiset potilaat voisivatkin niistä hyötyä.

Julkisen terveydenhuollon resurssit kohdennetaan tarkemmin, mutta osa yksityisen puolen kollegoista osaa keskimääräistä tutkimusasetelmaa paremmin tunnistaa ne potilaat, jotka saattavat hyötyä tutkimuksissa mahdollisesti vähähyötyiseksi todetuista hoidoista. Silloin, kun julkisia varoja ei kohdenneta vähä- tai rajahyötyisiin hoitoihin, on annettava potilaalle omalla taloudellisella riskillään mahdollisuus arvioida asiaa yhdessä luottamansa lääkärin kanssa, jos hoitoon ei liity taloudellista riskiä merkittävämpää haittaakaan.

Koska haluan pyyhkiä pölyt kollegiaalisuuden itsestään selvänä pitämisen päältä, jätän vielä yhden ajatuksen loppuun.

Äly ei takaa tunneälyä, mutta voi taata aseman, jossa tunneälyä ja kunnioittavia käytöstapoja tulisi aina edellyttää. Siksi lääkärien, aivan etulinjassa, tulisi olla esimerkkejä kollegiaalisuudesta – joka päivä ja jokaisessa tilanteessa. Ei vain toisiaan, vaan koko työyhteisöä kohtaan. Jokaisella on oma roolinsa siinä, että laadukas ja hyvä työ on mahdollista ja kollegiaalinen toiminta parantaa sitä. Se jos mikä on potilaan ja asiakkaan edun mukaista.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.