Oikeus olla oma itsensä on länsimaisen ihmisen perustava arvo. Lapsesta aikuiseksi varttuminen on väsymätöntä syvimmän minuuden etsimistä. Kuka olen ja mitä haluan?

Kun ”minun juttu” alkaa hahmottua, se ansaitsee tulla rakastetuksi. Vastavuoroisesti toista pitää rakastaa sellaisena kuin hän on. Parisuhteen sääntö numero yksi on: älä yritä muuttaa toista. Omaa viestintääsi voit toki hioa, mutta varo kenenkään kajoamista identiteettiisi.

Rakkaushumalainen ihminen voi ajautua mielitiettynsä liialliseen miellyttämiseen ja iholle liimautumiseen. Se on meistä vaarallista. Emotionaalista, fyysistä ja taloudellista reviiriä tulee aina vaalia.

Länsimaisena ”itsenäisenä” naisena on äkkiseltään vaikea ymmärtää, saati hyväksyä, arabien rakkauskäsitystä. Edes kulttuuriantropologina. Mutta se pistää kirvelevästi miettimään.

Sandra Nasser El-Dinen tuore väitöskirja When loving is giving on analyysi Jordanian Ammanissa asuvien arabinuorten rakkauskäsityksistä. Niissä yhdistyvät perinteisen järjestetyn avioliiton ja modernin romanttisen rakkauden piirteet.

Tutkimus perustuu Nasser El-Dinen pitkälliseen osallistuvaan havainnointiin jordanialais-, palestiinalais- ja syyrialaistaustaisten nuorten parissa. Nuoret selittivät hänelle rakkauden olevan huolenpitoa. Rakkautta ja läheisyyttä luodaan ajan kanssa teoilla: auttamisella, puhumisella, hemmottelemisella.

Järjestetty avioliitto ei sulje pois ihastumisen merkitystä. Avioliittoa ei kuitenkaan ymmärretä rakkauden päätepisteenä, kuten meillä. Se on rakkauden alku. Rakkaus kehittyy arjen jakamisen myötä fyysisessä läheisyydessä. Sitä ruokkii omien velvollisuuksien täyttäminen ja toisesta huolehtiminen.

Ammanissa Nasser El-Dine törmäsi uskomukseen, joka tavataan monissa muissakin kulttuureissa. Yksilöllä ei ole autenttista minuutta, vaan hän tulee itsekseen ja ylipäätään ihmiseksi muiden kautta.

Seurusteluaikana toista voi kannustaa muuttumaan mieleiseksi. Molemminpuolinen pyrkimys miellyttää vaikkapa jättämällä ärsyttävät tapansa luo pohjaa kestävälle rakkaudelle.

Arabinuorille toimijuutta ei ole niinkään autonomia, vapaus ja itsensä ilmaisu vaan kyky huolehtia toisista. Rakkaus on taito, jossa voi kehittyä. Riittävän ruumiillisen läsnäolon myötä ”toiseen totutaan” – paikallinen ilmaus kiintymyksen syntymiselle.

Avioliitto on nuorille ammanilaisille aikuisille iso päätös, jossa edelleen turvaudutaan sukulaisten apuun. Miehille liitto on suuri taloudellinen investointi, johon voi olla varaa vasta keski-iässä. Naisten taloudellinen turva on usein heikko mahdollisen avioeron jälkeen.

Rakkauden kehittyminen voi olla arabinuorelle loukku, jonka takia hän kärsii kohtuuttomasti. Rakkaus ei mene aina tasan ja joskus rakkaus ajaa hulluihin tekoihin. Huolenpidossa on sukupuoliroolit, jotka voivat ahdistaa.

Rakkautta järjestellään aina kulttuurisesti, eikä mikään kulttuuri takaa täydellistä onnea. Meidän uskomme romanttiseen rakkauteen näyttää tilastojen valossa romahtaneen. Joka toinen avioliitto päättyy eroon, sinkkutaloudet yleistyvät ja lapsia syntyy yhä vähemmän.

Samalla kun jokaisen vakuutetaan olevan rakastamisen arvoinen juuri sellaisena kuin on, yhtä useampi kokee elävänsä mahdottomien vaatimusten ristitulessa. Sinkkumarkkinoilla kukaan ei tunnu kelpaavan kenellekään.

Arabinuorten käsitys rakkaudesta tuntuu armollisemmalta. Kenenkään ei tarvitse olla valmis, vaan rakastamista opetellaan yhdessä. Oikea tunnekin tulee tekemällä.

Täydellinen rakkaus voisi syntyä erilaisten kulttuuristen vahvuuksien risteytyksellä.