Yksi suurimmista käytännön eroista Suomeen verrattuna täällä Yhdysvalloissa on lääkärien ja hoitajien välissä työntekijäryhmä, jolle on delegoitu monia sellaisia tehtäviä, jotka Suomessa kuuluisivat lääkärille. Tietääkseni suomenkielistä vastinetta näistä työntekijöistä käytetylle nimikkeille ei ole. Tällaisia työntekijöitä on koulutettu Yhdysvalloissa 60-luvulta alkaen paikkaamaan maan kroonista lääkäripulaa varsinkin perusterveydenhuollossa.

Yhdysvalloissa nämä työntekijät ovat suorittaneet joko nurse practitioner -tutkinnon (NP) tai physician assistant -tutkinnon (PA).

NP-tutkintoa edeltää sairaanhoitajan koulutus, mutta PA:ksi kouluttaudutaan yleensä suoraan ilman aikaisempaa hoitoalan tutkintoa. Koulutuspolku on joka tapauksessa halvempi, lyhyempi ja vähemmän kilpailtu kuin amerikkalainen äärimmäisen kallis ja haluttu lääkärikoulutus.

Omassa arjessani fellow-lääkärinä NP- ja PA-työntekijöillä on suuri merkitys. Vuodeosastolla he tekevät käytännössä hospitalistin työtä. Kirjaavat lääkärien määräykset potilastietojärjestelmään, kommunikoivat hoitohenkilökunnan kanssa, konsultoivat muita aloja sekä valmistelevat potilaiden kotiutuspaperit resepteineen, lausuntoineen, kontrolliaikoineen ja loppuarvioineen.

Näin saan kirurgina keskittyä koko työpäivän ajan keskeytyksettä leikkaamiseen ja vuodeosastopotilaiden asiat hoituvat sujuvasti. Tätä, jos jotain, jään tästä maasta kaipaamaan.

Mukana leikkaussalissa

Leikkaussalissa PA:t toimivat anestesialääkäreiden ja kirurgien työpareina. Leikkauspöydän ympärillä on yleensä siis erikoislääkärin, erikoistuvan ja instrumentoivan sairaanhoitajan lisäksi vielä erikseen assistentti. PA:t yleensä sulkevat haavat ja vaihtavat robottikirurgiassa instrumentteja.

Tässä sairaalassa asiat ovat niin hyvin, että kirurgeilla on yleensä sama assistentti joka päivä ja sairaalalla on oma koulutusohjelma assistenteille.

Eurooppalaisesta näkökulmasta on yllättävää, että tällainen väliporras on olemassa juuri Yhdysvalloissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että tässä juristien ja vakuutusyhtiöiden luvatun maan terveydenhuollossa kaikkeen tarvittaisiin lääkäri.

Pienestä ilmiöstä ei kuitenkaan ole kysymys. Neljäsosan Medicare-käynneistä hoiti NP tai PA vuonna 2019 (1). Yhdysvalloissa työskentelee yli 350 000 NP:tä ja 160 000 PA:ta, koulutusohjelmien ennustetaan kasvavan ja käyntien määrä on jyrkässä kasvussa. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa oli potilastyössä n. 840 000 lääkäriä vuonna 2022 (2).

NP:t ja PA:t toimivat yleensä osana hoitotiimiä lääkärin valvonnassa, mutta yhä useampi osavaltio on sallinut heille laajemman autonomian, mihin American Medical Association on suhtautunut kriittisesti. Isoa potilasvahinko-oikeudenkäyntiä tähän liittyen ei ole ollut – vielä. Hoidon laatu ei ole tutkimusten mukaan huonompi NP- ja PA- johtoisessa hoidossa, mutta heidän on raportoitu tilaavan esimerkiksi enemmän kuvantamistutkimuksia lääkäreihin verrattuna (3,4).

Ei suoraa säästöä

Toimisiko Amerikan malli Suomessa?

Uusi työntekijäporras ei välttämättä lisäisi tehokuutta tai säästäisi rahaa. Suomalainen keskustelu hoitohenkilökunnan työnjaosta ei kuitenkaan saisi typistyä pelkäksi mustavalkoiseksi väittelyksi hoitajareseptistä. Jonkinlaisen kliinisen erikoistumisen mahdollistaminen sairaanhoitajille voisi sekä sujuvoittaa potilaiden hoitoa että luoda hoitajille etenemismahdollisuuksia työssään. Kokemuksen ja työn vaatimustason tulisi näkyä selvemmin hoitajien palkkauksessa.

Yhdysvalloissa roolit vaihtelevat osavaltiosta, sairaalasta ja erikoisalasta toiseen. Ehkä Suomessakin voisi miettiä entistä enemmän paikallisesti ja erikoisaloittain, miten työt olisivat järkevää järjestää.

Moni muutos on mahdollinen ilman uutta lainsäädäntöä tai työehtoneuvotteluja.

Lisäksi on tärkeää hoitaa syytä eikä oiretta. Voisiko Kela muuttaa lausuntokäytäntöjään ja helpottaa näin useiden erikoisalojen paperityötaakkaa?

Voisiko osan lausunnoista tehdä tekoäly? Ovatko kaikki kontrollikäynnit tarpeellisia?

Monia tehtäviä voisi myös hoitaa esimerkiksi sihteeri. Yhdysvalloissa lääkärien, NP- ja PA-työntekijöiden ja hoitajien rinnalla työskentelee iso ryhmä avustavaa henkilökuntaa.

Riippumatta siitä, kuka terveydenhuollossa tekee mitäkin, tärkeintä on, että annettu hoito perustuu tutkittuun tietoon, tuloksia seurataan ja pyrkimyksenä on kohdentaa resurssit mahdollisimman järkevästi potilaiden parhaaksi.

Tähän tavoitteeseen pääsemisessä Yhdysvallat ei ole paras esimerkki.

Kirjoittaja on sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkäri, joka työskentelee Yhdysvaltojen Rochesterissä Mayo-klinikalla.