Suomalainen yhteiskunta pohjaa luottamukseen ja ihmisten keskinäiseen solidaarisuuteen. Ne, jotka pystyvät käymään töissä tekevät niin. Veroja maksavat tunnollisesti kaikki, joilla on siihen velvollisuus ja mahdollisuus.

Sairauslomalla ovat vain ne, jotka eivät työtä kykene tekemään. Palveluita ja etuisuuksia käyttävät ne, jotka niitä todella tarvitsevat. Näin, eikö niin?

Kun oikeuksia lisätään, ne muuttavat maailmaa, eivätkä aina pelkästään hyvään suuntaan. Kansalaisuuteen liittyvien velvollisuuksien ja oikeuksien tasapainoa rakennettaessa näiden dynaamisten vaikutusten arviointi on kuitenkin unohtunut, tai ainakin niiden merkitystä on aliarvioitu. Tämä saattaa johtua siitä, että yhteiskunnan kehittäjiä itseään on ohjannut usko ihmisessä olevaan hyvään yhdistettynä vahvaan velvollisuudentuntoon. Ajatus siitä, että kaikki eivät toimisikaan samojen periaatteiden mukaisesti, on voinut tuntua vaikealta.

Uudet pelisäännöt muuttavat nopeasti ihmisten käytöstä ja ajatuksia siitä, mikä on oikein ja riittävää.

Aikanaan suurina saavutuksina pidetyistä oikeuksista tulee itsestäänselvyyksiä ja se mikä vielä joitakin vuosikymmeniä sitten tuntui ihmeelliseltä, onkin nyt niukkaa, ellei suorastaan riittämätöntä. Mitä parempi on turva, sitä pienemmät asiat alkavat tuntua uhkaavilta ja niinpä oikeuksia ja palveluja on taas lisättävä.

Ilman yksilöiden välistä solidaarisuutta hyvinvointiyhteiskunnan perusta rapautuu nopeasti. Solidaarisuutta nakertaa tehokkaasti pelko siitä, että kaikki eivät pelaakaan samoilla säännöillä ja että tulee siksi itse hyväksikäytetyksi. Jos uskoo, että muut välttelevät veroja parhaansa mukaan, tuntee itsensä tyhmäksi, jos ei käytä tarjolla olevia porsaanreikiä hyväkseen. Jos uskoo, että muut lusmuilevat ja jäävät sairauslomalle syyttä suotta, aiheuttaa poissaoloista koituva riesa ja poissaolijoiden töiden paikkaaminen jäytävää katkeruutta. Esimerkki, kuviteltukin, vie herkästi mennessään.

Onko nykymaailmassa sitten liian helppo jättäytyä muiden kannateltavaksi?

Ehkä on. Monet ovat oppineet näkemään itsensä olosuhteiden tai yhteiskunnan uhreina, eivät aktiivisina toimijoina, joilla on mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseensa. Oman osuuden osoittaminen tapahtumien kulkuun nähdään herkästi syyllistämisenä. Vastuuta siitä, miten itse tehdyt ratkaisut ovat asioihin vaikuttaneet, on vaikea myöntää.

Yksi yhteiskunnan sisäistä solidaarisuutta heikentävä tekijä on se, että sosiaaliturvaa tarjoavat instituutiot ovat suuria ja kasvottomia.

Ei ole keneltäkään pois, jos minä nyt luovutan kohtuuttomaksi kokemani taakan edessä. Mikä on sairautta, mikä ominaisuus, mikä luovuttamista, ihmettelee lääkäri.

Mutta kuinka asettaa kohtuuden rajat muuttuvassa maailmassa? Onko se, mitä eilen kohtuudella vaadittiin, tänään jo kohtuutonta? Entä miten arvio muuttuisi, jos etuuden maksaisikin instituution sijaan jokin kasvollinen lähipiiri, kuten sukulaiset?

Jos uskoo, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti itsekkäitä, pitää heidän käytöstään ohjata ja muokata lakien ja rangaistusten pelon avulla. Rangaistusten pelko pitää ihmisen kurissa, mutta oikeamielisyyttä se ei opeta.

Sillä, että jättää jotakin tekemättä rangaistuksen pelossa, on suuri ero siihen, että tekee jotakin siksi, että niin on oikein tehdä. Yhteiskunnan sisäisen luottamuksen ja solidaarisuuden ylläpitämiseksi tarvitaan lakeja ja sanktioita, mutta niiden rinnalla tarvitaan myös myönteisten esimerkkien voimaa.