Vuosituhannen vaihteessa suomalainen syövän hoito oli eurooppalaisessa vertailussa korkealla tasolla. Nyt se on romahtanut muihin Pohjoismaihin verrattuna. Tämä on ristiriidassa syövän tutkimukseen tehtyjen panostusten kanssa.

Mitä on tapahtunut?

Jos potilas ei pääse ajoissa pätevän lääkärin vastaanotolle, viivästyy diagnoosi ja hoitojen aloitus. Lääkäripulan seurauksena portinvartijoiksi on asetettu hoitajat, joiden koulutukseen ja toimenkuvaan diagnostiikka ei kuulu.

Esimerkki 1: potilas yrittää päästä terveyskeskukseen kovan kivun vuoksi. Hoitajan mielestä potilas ei tarvitse lääkärin arviointia, hän kannustaa potilasta ottamaan parasetamolia. Yksityisellä lääkäriasemalla kivulias paikka kuvataan. Potilasta kehotetaan hakemaan lähete magneettikuvaukseen epäilyttävän löydöksen vuoksi. Perusterveydenhuollon portinvartija ei katso tätä aiheelliseksi, eikä potilas vieläkään tapaa lääkäriä. Potilaalle tehdään yksityisellä puolella magneettikuvaus, minkä jälkeen hänet lähetetään erikoissairaanhoitoon. Ainakin Saksassa ja Ranskassa magneettikuvaus on jo käytössä myös perusterveydenhuollossa.

Suomen syöpähoitojen heikentyneitä tuloksia esittäneen MOT-ohjelman jälkeisessä A-studion keskustelussa annettiin ymmärtää, että Suomen keskussairaaloissa on hyvä onkologinen osaaminen. Aina näin ei ole.

Esimerkki 2: keskussairaalan onkologin mielestä potilaalla on runsasti etäpesäkkeitä kylkiluissa, minkä vuoksi häntä ei voida ottaa lääketutkimukseen. Yliopistosairaalan radiologin mielestä muutokset ovat vanhoja murtumia.

Esimerkki 3: keskussairaalan lääkäri katsoo, ettei potilaan syöpää voida hoitaa, minkä jälkeen potilaalle tarjotaan sielunhoidollista tukea. Yliopistosairaalan lääkäri oli eri mieltä, potilas sai oikean diagnoosin ja tehokkaan hoidon. Keskussairaaloissa ei ole riittävästi päteviä onkologeja. Yksi syöpä voi olla ”sata eri sairautta”, joten tiedon ja kokemuksen tuomaa taitoa ei löydy riittävästi. Yliopistosairaaloissa syövän hoito etenee hyvin, jos potilas pääsee kokeneen ja potilaan parasta tavoittelevan erikoislääkärin hoidettavaksi pysyvällä hoitosuhteella.

Asuinpaikalla on väliä

Potilaan mahdollisuuksiin saada parasta hoitoa vaikuttaa myös se, millä hyvinvointialueella potilas asuu. Uusien syöpälääkkeiden kalleus aiheuttaa eriarvoisuutta, koska hyvinvointialueilla on rahoituslain perusteella päätösvalta hoidon toteuttamisesta.

Eikö sote-uudistuksen tavoitteena ollut varmistaa yhdenvertainen terveydenhuolto kaikille suomalaisille?

Tutkivan lääketeollisuuden Euroopan kattojärjestön selvityksen perusteella syöpää sairastavat suomalaiset potilaat saivat käyttöönsä vain noin 50 prosenttia vuosina 2020–2023 hyväksytyistä uusista lääkkeistä. Suomessa syövän hoidon suosituksista vastaa Palko, joka tilaa yritykseltä meta-analyysin, jonka perusteella asiantuntijaraati päättää suositellaanko kyseistä lääkettä “palveluvalikoimaan”.

Palko on ministeriön alainen ja säästöpaineet voivat vaikuttaa päätöksiin. Jos näistä suosituksista tehdään jatkossa entistä sitovampia, pienenee lääkärin autonomia edelleen ja syövän hoidon tulokset huononevat entisestään. Syövän yksilöllisen hoidon lisääntyessä voi myös kysyä onko Palkon toimintamalli jatkossa mahdollinen. Mitä yksilöidymmäksi potilaiden hoito kehitttyy, sitä vaikeampi on saada riittäviä potilasmääriä tutkimukseen. Tarvitaan uudenlaista ja nopeammin tutkimustuloksiin reagoivaa ajattelua hoitopäätösten perusteena oleviin menetelmiin. Tekoäly saattaa tuoda apua, kunhan sen toimenkuva rajataan oikein.

Kontrollit tärkeitä

Myös kontrollit ovat hoidetun syövän jälkeen tärkeitä. Potilaat eivät tule huvikseen “jutskailemaan” vastaanotolle. Kännykällä lähetettävät oirekyselyt, joihin hoitaja vastaa, eivät korvaa omalääkäriä, joka tuntee potilaan ja hänen sairaushistoriansa.

Viime vuonna valmistui uusi kansallinen syöpästrategia, joka tavoittelee Suomelle asemaa huipulla tutkimuksen avulla kehittyvässä syövänhoidossa. Tämä on erinomainen tavoite, mutta tutkimuksen tulokset täytyy myös saada potilaiden hyödyksi.

Tämän toteuttamiseksi tarvitaan:

1) omalääkärit, joiden ovia portinvartijat eivät sulje,

2) magneettikuvantaminen perusterveydenhuoltoon, kuvat voi analysoida etänä ja tekoälykin auttaa,

3) enemmän kokeneita onkologeja ja pitkäaikaisia hoitosuhteita,

4) tiivistä yhteistyötä yliopisto- ja keskussairaaloiden onkologien kesken,

5) korvataan Palko yhteispohjoismaisella arviointipaneelilla, joka takaa pohjoismaisen tason syövän hoidon myös suomalaisille potilaille,

6) perustetaan kollega Sirpa Lepän ehdottama kansallinen syöpäsairauksien laaturekisteri, joka mahdollistaa hoidon toteutumisen, vaikuttavuuden ja yhdenvertaisuuden seurannan, muiden Pohjoismaiden tapaan.

Koska yllä esitettyjen “pointtien” toteuttaminen vie aikaa, voisi odotellessa päättää, että yksityisellä puolella tehdyt oikeaan diagnoosiin johtaneet tutkimukset, joita julkinen puoli ei ole suostunut tai pystynyt toteuttamaan, korvataan potilaalle. Tämä lisäisi syöpäpotilaiden turvaa ja toimisi myös palautejärjestelmänä julkiselle terveydenhuollolle.

Poliitikkojen viimeisin sivallus syöpäpotilaita kohtaan tuli toimenpide- ja kuvantamismaksujen myötäjäisinä. Maksut kohdistuvat erityisesti syöpäpotilaisiin, joilla on paljon toimenpiteitä ja kuvantamistutkimuksia, ja joiden talous on muutenkin tiukalla.

Voisiko syöpädiagnoosilla saada näistä vapautuksen samoilla periaatteilla kuin Kela-korvattavuuden lääkkeistä?

Kirjoittaja on LKT, professori emerita ja tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto.