Opiskeluaikoina tapasin Euroopan junamatkalla Lähi-idästä kotoisin olevan ikäiseni nuoren, joka oli joutunut lähtemään pakolaiseksi kotimaastaan. Hänestä jäi haalea muistijälki ja hymyilevät kasvot dialle YK:n pakolaistoimiston edessä, jonne hänet opastin.

Kutsuin häntä Mickeyksi, koska hänellä oli suuret korvat ja nopeat jalat.

Lähtiessäni kirjoitin nimeni hänen muistivihkoonsa. Vuosikymmenten kuluttua hän oli löytänyt nimeni ja otti minuun yhteyttä, kiitos internetin ja harvinaisen nimeni.

Seurasi sosiaalisen median kautta käyty kohtaaminen, jollaisia nykyiset elektroniset historiankirjat ovat tulvillaan.

– Hei Dr. Terhi! En koskaan unohda miten pelastit minut, kun olin hukassa. Arvasin, että sinusta on tullut auttaja myös ammatissasi.

– Hei Mickey! Muistan nimesi ja kasvosi mutta en mitään muuta. Mitä sinusta on tullut?

– Olen toisen alan tohtori. Minulla on maailmanlaajuinen yritys.

– Missä asut?

– Kaikkialla. Minulla on kuusi kansalaisuutta ja passissa sadan maan leimat.

– Mutta ei Suomen?

– Ei toistaiseksi. Ehkä voin poiketa ja osoittaa kiitollisuuteni.

Seurasi viestejä Taškentista, Kabulista, Marraskesistä, Riadista ja Dubaista. Anekdootteja videopelimäisestä elämästä, jossa Mario nappaa oikeita kultakirstuja nopealla matkallaan yhdestä rahan keskuksesta toiseen.

Pikkupakkasilla entinen honkkeli pakolaispoika ilmaantui Helsinkiin.

Aiempi yhteys oli yhtäkkiä läsnä. Jokin, mikä ylitti kulttuuri- ja sukupuolierot, kuljetut matkat.

Se ei pohjautunut valtaan, rahaan eikä seksuaaliseen vetovoimaan.

Emme kumpikaan tienneet mitä se oli. Niinpä kävelimme.

Talven koleudessa vierailija hengitti syvään meri-ilmaa, risteili kaupungissa tunnistamattomana lippiksen alla ja söi Kauppahallissa muikkuja muiden turistien kanssa.

Puhetta riitti. Hän oli hyvin kohtelias ja pyyteli anteeksi kulttuurisidonnaista höpöttelyään.

– Tiedäthän, me arabit, kunnes vakuutin, että olin hylännyt islamofobian ennen kuin edes tiesin mitä se oli.

Suomen perifeerinen vapaus veti hiljaiseksi varakkaan, jolle panssaroidut autot lentokoneet ja turvamiehet olivat arkipäivää, samoin kuin ikuiset hännystelijät ja onnenonkijat.

Yksinkertaista ystävyyttä ei tainnut olla liiemmin tarjolla.

Viihdyttyään puolitoista vuorokautta harmaassa valossa vieras palasi elämäänsä, jota hänen mukaansa ohjaa enemmän kilpailu- kuin eloonjäämisvietti.

Itse jäin odottamaan päivien pimenemistä maailman onnellisimpaan maahan, jossa eloon jäämiseen ei enää tarvittu paljoakaan viettejä, sääntöjen seuraaminen riitti.

Arvovieraani muistutti joitakin tapaamiani maahanmuuttajia, isojen valtioiden kasvatteja, joiden ympärillä on sellainen yrittämisen aura, jota enää harvoin kantaväestössä näkee.

Kun on kasvanut ilman sosiaaliturvaa, nojautuu siihen mihin mekin Suomessa aikanaan: omaan puhtiin ja monimutkaiseen yhteisölliseen hierarkiaan.

Suomeen tuli viime vuonna 25 % vähemmän maahanmuuttajia kuin edellisenä vuonna. Neljännes vähemmän maustetta, piristettä ja kilpailuhenkeä. Vähemmän erilaista, jopa ristiriitaista ajattelua, joka on kehityksen edellytys.

Ilman maahanmuuttoa Suomen kansa pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Jo kymmenisen vuotta kuolleita on vuosittain ollut enemmän kuin syntyneitä.

Mickeytä ei valitettavasti saa takaisin Suomeen ravistelemaan tasapäistävää ajatteluamme.

Viimeisin kuvaviesti tuli Dubaista. Rakeisessa kuvassa taivasta juovittivat raketit.

Tällä hetkellä maailman eloonjäämisvietin vakava puute arpoo koko Mickeyn maanosan kohtaloa.

Suomessa mietitään, kallistuuko bensa.

Siinä ristiriitaa kerrakseen.