Jos potilaan kokemuksen ja lääkärin havaintojen välillä on ristiriitaa, tätä ei läheskään aina sanota ääneen, vaan se jätetään rivien väliin, jos sinnekään.

Kauan sitten ilmestyi lehti nimeltä Lääkäri ja vapaa-aika. Lehti oli ajan hengessä painettu paksulle kiiltävälle paperille, eikä sitä voinut käyttää kiukaan sytykkeenä. Lääkärien vapaa-ajan harrastuksia koskevien kirjoitusten lisäksi lehdessä julkaistiin lääketieteen merkkihenkilöiden haastatteluja ja historiikkeja. Eräästä 1900-luvun alkupuoliskolla eläneestä kirurgian professorista kertoneesta artikkelista on mieleeni jäänyt sitaatti, jota nykylääkärin suuhun on vaikea asettaa. Se kuului jokseenkin näin: ”Koskaan ei vielä niin huonosti ole mennyt, että potilaille olisi ystävällinen pitänyt olla”. Tällä tuo kirurgi halusi epäilemättä kertoa, että hän oli aina ollut työssään niin ainutlaatuisen hyvä, että potilaat hakeutuivat hänen vastaanotolleen riippumatta siitä, miten heitä kohteli.

Tuo sitaatti ja sen takana oleva asenne kertovat hyvin toisenlaisesta ajasta kuin tästä, jossa me nykyään elämme, enkä haikaile sitä takaisin. Jotain hyödyllistäkin on kuitenkin menetetty kun lähes kaikesta asemaan tai tehtävään sidotusta auktoriteetista on luovuttu, oli kyseessä sitten lääkäri, pappi, opettaja tai poliisi. Tiukan ja epäilemättä usein jyräävän auktoriteetin tilalle olemme saaneet rentoutta ja tasavertaisia keskusteluita, mutta vastaavasti olemme menettäneet mahdollisuuden antaa ihmisille napakoita ohjeita ja estää heitä tekemästä pahimmillaan typeryyksiä, joilla he vahingoittavat itseään tai muita.

Lääkärien näkökulmasta auktoriteettiaseman purku on tarkoittanut sitä, että potilaiden kanssa keskustellaan diagnoosin perusteista ja hoitovaihtoehdoista. Omat kannat pitää pystyä perustelemaan, mikä on hyvä asia. Potilaat ovat myös tulleet aiempaa vaativammiksi ja tietoisiksi oikeuksistaan. Tutkimuksia osataan vaatia, hoitoja ja jopa tiettyjä lääkityksiä toivotaan. Toisaalta kaikkiin hoitoihin ei suostuta, lääkehoidot keskeytetään tai jätetään kokonaan ottamatta. Sairauslomaa vaaditaan. Potilaasta on tullut asiakas, ja usein varsin vaativa sellainen.

Asiakkaan etu?

Lääkärien toiminnasta valitetaan aiempaa herkemmin ja heidän ratkaisujaan haastetaan. Ainakin yksityisellä sektorilla lääkäreitä myös arvioidaan ja nämä pisteytykset ovat nähtävissä, kun valitsee lääkäriaseman valikosta itselleen mieleistä lääkäriä. Onko tämä todella tarpeen ja palveleeko se aidosti asiakkaan etua? Ehkä, jos arviot perustuvat siihen, oliko lääkäri osaava ja hyötyikö potilas vastaanotosta. Ehdottomasti ei, jos arviot perustuvat vain siihen, pääsikö lääkäriin helposti ja oliko lääkäri vastaanotolla mukava. Pahimmillaan tällainen tapa arvioida lääkäreitä voi johtaa siihen, että lääkärit mielistelevät potilaita ja jättävät sanomatta ei silloinkin, kun pitäisi.

Arvostettu kollega Martti Kekomäki on todennut, että lääkärin ammatti ei ole palveluammatti. Tämä voi kuulostaa hätkähdyttävältä, sillä lääkärin työn ytimessä on parantaa sairauksia, lievittää oireita ja helpottaa tuskaa. Eikö tämä ole palvelemista, jos mikä? Olennainen huomio on kuitenkin se, että lääkärin ammatti on asiantuntija-ammatti, jossa toimitaan potilaan sekä yhteisön parhaaksi lääkärin taidoin, lääkärin asiantuntemuksesta tinkimättä. Tässä mielessä potilas ei ole asiakas, eikä lääkäri ole kauppias.

Omassa työssäni joudun lukemaan paljon lääkärinlausuntoja. Niissä potilaan ja lääkärin välisen asetelman muutos näkyy selvästi. Potilaiden itse kokema painottuu ja lääkärien havainnot jäävät potilaan kertoman rinnalla usein vähäisemmälle painoarvolle. Jos potilaan kokemuksen ja lääkärin havaintojen välillä on ristiriitaa, tätä ei läheskään aina sanota ääneen, vaan se jätetään rivien väliin, jos sinnekään.

En kaipaa takaisin mahdollisuutta kohdella potilaita ylimielisesti, enkä halua nostaa lääkäreitä takaisin erehtymättömyyden jalustalle, mutta toivon meille rohkeutta toimia asiantuntemuksemme varassa. Haastaa potilaiden ratkaisut rakentavasti, vaatia heitä sitoutumaan hoitoon, jos siihen itse uskomme. Edellyttää heitä tekemään oma osuutensa paranemisensa ja kuntoutumisensa eteen. Katkaista tutkimuskierre silloin, kun emme usko sen tuovan lisäarvoa ja jättää sairauspoissaolotodistus kirjoittamatta, jos emme aidosti ole sitä mieltä, että potilas on sairauden vuoksi työkyvytön. Sanoa ei, silloin kun se on tarpeen ja perusteltua.

Lääkärin asiantuntemuksen ja vahvan ammatillisen itsetunnon lisäksi hyvät edellytykset tähän tarjoaa luottamus ja molemminpuolinen kunnioitus, joka rakentuu pitkien ja pysyvien hoitosuhteiden varaan. Siksi toivon, että käynnissä oleva sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus johtaa onnistuessaan siihen, että kaikki suomalaiset pystyvät halutessaan valitsemaan oman lääkärin pitkälle yhteiselle matkalle.

Kirjoittaja on työkykyasioista innostuva työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.