Terveyskeskuksia täytyy nyt sulkea, monta. Varoitusaikaa voidaan antaa kahdessa kategoriassa: ”pian tai vähän aiemmin” tai sitten säästetään tiedotuksesta ja työntekijät saavat lukea asiasisällön lehdistöstä. Ei tarvita mitään kriisiviestinnän ohjausta!

Riittää esimerkiksi, että ”työntekijät ovat siirtyneet omaehtoisesti muihin tarjottuihin töihin perusterveydenhuollon sisällä, joten toiminta on pakko ajaa alas suunniteltua aikaisemmin”. Tuokin terveyskeskus muuten suljetaan ja tuo, ja tuo. Sitten tämä sairaala myös. Rahaa ei ole, ettekö tajua. Ja muuten, tässä sairaalassa sitten työntekijöitä täytyy vähentää ja aukioloaikoja muutenkin rajoittaa.

No, kyllä keskus- ja yliopistosairaalan päivystys hoitaa kaiken, sillä välin, kun maakunnan kiirevastaanotot ja aluesairaalapäivystykset on suljettu. Erikoistuvat ovat onneksi hyvää työvoimaa päivystyksen ylläpidossa. Sairaanhoitajia voisi olla ainakin yksi tai kaksi vähemmän. Sihteereitä ei palkata, liian kallista. Onko lakipykälillä mahdollista lisätä päivystysvelvoitteen tuntimäärää vuorokausikohtaiseksi?

Priorisointi on hyvä sana. Se voimaannuttaa työntekijää antamalla valtaa. Voimaantuminen tuo jo puolet siitä puuttuvasta palkasta, josta osa on maksamatta jo n:ttä kuukautta, ja loput on KVTES:llä mität… ahm, harmonisoitu.

Sehän antaa vallan kieltäytyä hoitamasta vähäpätöisiä asioita, eli sellaisia millä ei ole mitään väliä. Niitä on varmasti vaikka, kuinka paljon. Älkää te nyt puhuko siellä mistään vastuuasioista. Vastuu se on meillä johtajillakin – shellainen inversshio, shinä shiitä mitään ymmärrä.

Ei olisi johtajaksi

Kuten näette, ei minusta olisi johtajaksi. Hovinarri lienee sopivampi, mikäli alanvaihtoon päädyn.

Alanvaihdosta puheenollen, se on ollut yllättävän paljon puheena monen kollegan kanssa päivystysvuorojen lomassa. Työympäristössäni näkyy yhä useammin valtaisan taitavia, pitkää ja pyyteetöntä uraa tehneitä erikoislääkäreitä – vuokralääkärinä, kuten minäkin olen. Jos nyt oikein miettii, onhan syitä enemmän kuin riittävästi.

Siitä vetovoimasta olen toistaiseksi saanut oman osani kokea. Lisäksi kollegoiden suusta kuultuja esimerkkejä: vuosikymmenten 100 % työ päivystyksineen erikoislääkärinä – kuukausipalkka noussut koko uran aikana yhteensä muutamalla sadalla eurolla. Toisella palkalliset koulutuspäivät muutettiin jopa vuosi jälkikäteen palkattomiksi, erotus perittiin takaisin. Kolmannelle päivystyskorvaukset maksetaan aina myöhässä tai vielä myöhemmin.

Muita vetonauloja on terveyskeskusten ja sairaaloiden päiväohjelmaan ilmestyneet erilaiset tutustumis- ja turvallisuuskierrokset, sekä vaaditut laiteajokortit (jopa stetoskoopille).

Taustalla näissä älynväläyksissä tietenkin anonyymeiksi jäävät konsulttifirmat. Huomasin, että unohtivat päiväohjelmasta päiväuni- ja leikkihetken kokonaan. Julkisen puolen vetovoima on tosiaan aikamoinen, jos tällaisessa ympäristössä työntekijöitä vielä viihtyy.

Ministeriöiden mietintöryhmät vielä suosittelevat välittömiä toimenpiteitä perusterveydenhuollon työnantajille työn houkuttelevuuden lisäämiseksi. Keinoja ei listattu, mutta valtiokassan kahleita kiristettiin selän takana varmuuden vuoksi vähän lisää, samalla kun syytetään julkista puolta kalliin vuokratyövoiman liiallisesta käytöstä. Nyt sitten rannikon suunnassa terveyskeskuslääkärit lomautettiin kolmeksi päiväksi, muttei vuokratyölääkäreitä. Sopimusrikkomus ei sentään käy laatuun.

Kaiken huippu

Kaiken huippu on mielestäni hiljattain kuulemani työnantajan reaktio kollegani toimintaan. Kollegan suojelemiseksi jätän hänet tietoisesti nimeämättä. Taustalla hänen antamansa julkinen kritiikki perusterveydenhuollon tämänhetkistä tilaa kohtaan. Tämä poiki paikallisessa johtajaportaassa keskustelua ”varoituksen junailemisesta” kritisoijalle, joka vuosi eteenpäin asianosaiselle. Ilmeisesti johtajaportaassa ilmoittajansuojelulaki ei ole tuttu asia? (1 )

Jos tällaista tapahtuisi minulle, olisi minulla ainakin perusteltu syy uskoa joutuvani työnantajan vastatoimien kohteeksi. Ilmoitus lähtisi ensisijaisesti oikeuskanslerille, olettaen, että jotain ilmoitettavaa tulisi vastaan.

Liekö sattumaa, että suuret ikäluokat, pitenevällä elinajanodotteellaan kärsivät nykypolitiikasta eniten. Suuriksi ikäluokiksi lasketaan käsittääkseni vuosina 1945–1949 syntyneet, eli siis ihmiset, jotka syntyivät ”sotakorvausten” makselun lomassa. Suurin näistä oli 1947 syntyneet ja sittemmin 1963 syntyneet – jos tulkitsin rakeista tilastokeskuksen 2015 muodostettua kuvaajaa oikein (2 ). Näistä ensimmäinen luokka täyttää tänä vuonna 76 vuotta ja seuraava 61 vuotta. Muutaman vuoden kuluttua on loputkin näistä eläkkeellä. 2000-luvulta alkaen puhuttiin näyttävästi ”eläkepommista”.

Tuliko terveydenhuollosta lopulta työkalu eläkepommin purkamiseen?

Viime aikoina olen miettinyt lähinnä sairausvakuutusten hintojen mahdollisia muutoksia. Ylen toimittaja Jarmo Koponen kirjoitti aiheesta jo vajaa vuosi sitten ja toi esiin 2022–2023 vakuutushintojen nousseen yllättävän runsaasti aikaisempiin vuosiin verraten (3 ). Pitäisikö ottaa sellainen, kun hinnat eivät ole vielä kymmenkertaistuneet?

Lääketieteen lisensiaatti, joka pohtii usein asioita erikoisten, joskus myös hieman raajakipuisten rinnastusten keinoilla.