Joulupukki toi minulle pyytämättä ja yllätyksenä uuden älyrannekellon entisen, jo sekä fyysisesti että teknisesti työuransa ehtoopuolelle ehtineen tilalle.

Uudessa on moninkertaisesti ominaisuuksia vanhaan verrattuna. Syketasojen seuraamisesta en ole koskaan piitannut, tavoitteellisesti joukkueessa treenatessakin kuuluin ”mutu training method” – ryhmään joukkueestamme: jos tuntuu pahalta, silloin ollaan vauhtikestävyyden puolella, tosi pahalta tuntuessa maksimikestävyyden puolella, ja puheen sujuessa enemmänkin peruskestävyystreenissä. En kokenut tarvetta tuijotella tarkkoja numeroita tietääkseni, missä mennään, mikä ehkä kuvaa elämänasennettani muutenkin.

Entisellä kellolla tarkistin aamuisin, miten pitkään olin nukkunut – vain todetakseni, että kellon mielestä uutisten lukeminen sängyssä oli nukkumista. Uusi kello näyttää jopa arvioitaan unen vaiheista. Nyt Trumpin virkaanastujaispuheen lukeminen Hesarista on tilastoitunut rem-uneksi, painajaistahan se toki monelle onkin.

Vanha kello piti päivittäisenä askeltavoitteena 10 000 askelta, jonka terveyshyödyt eivät muuten ilmeisesti perustu mihinkään, vaan se on päätynyt maagiseksi tavoitelluksi numeroksi vain kauniin luvun vuoksi, ei tieteellisen näytön pohjalta. Uusi kelloni muuttaa tavoitteitaan päivittäin edellisten keskiarvojen pohjalta. Tuntuu varsin armolliselta. Jos en toimistopäivänä kävele kuin 4000 askelta, kello ehdottaa samaa tavoitteeksi myös seuraavalle päivälle.

Kuuntelin Sally Leskisen ja Iiro Heikkilän mainiota Lääkärilehden podcastia jälleen viikonloppuna junassa, ja päädyin senkin myötä ajatuksissani mittaamisen äärelle.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tulin sen innoittamana kirjoittaneeksi ylös tämän vuoden tavoitteeni, niin työssä kuin oman itseni kehittämisessä ja kouluttautumisessa. Pyrin löytämään niin monelle asialle numeerisen mittarin kuin mahdollista.

Numeroilla johtamista

Nykyisin puhutaan mielellään tiedolla johtamisesta. Jotta numeroilla voisi johtaa, pitää nähdä niiden taakse ja pystyä luottamaan niihin.

Aivan yhtä skeptinen, kuin olen kelloni ilmoittamaan rem-unen määrään, olen myös minulle annettuihin lukuihin. Tämän sain oppia kantapään kautta aivan johtamisurani alussa, kun sain henkilöstöyksiköstä luvut yksiköideni hoitaja-ajasta per potilas. Niistä johdetut käppyrät olivat täysin oman mutuni vastaiset, mutta niistä oli tehty minua ylempänä jo pitkälle meneviä johtopäätöksiä, olivathan ne yksiköitäni hyvin tuntevan henkilön tuottamat.

Istuin alas työvuorolistoja tekevän apulaisosastonhoitajamme kanssa ymmärtääkseni, miten luvut muodostuivat, eikä tarvinnut kauan istua ymmärtääkseen, että saamieni lukujen lähes kaikki taustaoletukset olivat väärin. Kuin olettaisi kaiken levottomuuden ja sykenousun yöllä olevan rem-unta. Virheellisen tiedon korjaaminen organisaatiossa on kuin yrittäisi kertoa kellolleen, että ei, en koe itseäni hyvin levänneeksi, vaikka lukusi muuta sanovat.

Tavoitteillamme johtamisessa ei ole aina kovin vahvaa näyttöä takanaan.

Sairauspoissaolojen osalta käytämme usein samaa metodia kuin uusi kelloni: katsomme edellisten vuosien tai kuukausien keskiarvoa ja teemme sen pohjalta johtopäätöksen, että kyllä tänään 4500 askelta on jo pokaalin arvoinen suoritus.

On kai hyvä suoriutua keskiarvoissa paremmin kuin vertailuajanjaksona, mutta etenkin koronan jälkeisenä aikana pitäisi pureutua tarkemmin lukujen taakse: kun välillä oli oltava pois töistä lievän nenän vuotamisen takia, syntyi lyhyitä poissaoloja paljon.

Eniten silti kiinnostaisi, miten työntekijöiden pitkät poissaolot kehittyvät, koska niiden takana on fyysistä ja psyykkistä kuormittumista, joihin olisi mahdollista puuttua siinä missä käsidesin kulutusmääriinkin.

Kun kaikki sotketaan yhteen lukuun, keinot päästä tavoitteeseen hämärtyvät. Samalla luomme huonon suoriutumisen keskiarvoista itsellemme tavoitteita, kun voisimme pyrkiä korkeammalle.

Euromääräiset tavoitteet

Numeeristen tavoitteiden asettaminen on helppoa, kun puhutaan euroista.

Harvemmin pystytään tarkasti määrittelemään tai edes ollaan kiinnostuneita, mitä niillä euroilla saadaan. Päivystyksen toiminnan kannalta on aivan eri asia, jos töissä on pitkän uran tehnyt kokenut konkari, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta, kuin samaa palkkaa nauttiva ensimmäisiä päivystyksiään tekevä henkilö. Ostopalveluna voidaan ostaa polipäiviä alalle, jos toisellekin miettimättä, miten paljon terveyshyötyä niillä saadaan ja miten tehtäviä erikoisalan sisällä priorisoidaan.

Kun talous on niin paljon otsikoissa, kuin hyvinvointialueiden alkutaipaleella on ollut, on helppo jäädä mittaamaan vain euroja.

Jotta huomioarvosta niiden kanssa pystyisi kilpailemaan, pitäisi olla kovaa faktaa, lukuja. Kun mitataan euroja, saadaan euroja, mutta saadaanko terveyttä, turvaa ja hyvinvointia?

Vai saadaanko vain euroja? Mitä varten olemme olemassa, mitä varten teemme työtä? Onko budjetissa pysyminen hyvinvointialueen ainoa tehtävä?

Tärkein tehtävä se ainakin tuntuu olevan, kun poliittista keskustelua seuraa. Ja vaikka näin taloustavoitteita kritisoinkin, lyhyen pohtimisen jälkeen ensimmäisenä ”tavoitteet 2025” -otsikon alle kirjoitin ”pysy budjetissa”.

Kokonaisuus, jolle en tavoitteisiini saanut muodostettua selkeää numeerista tavoitetta, on henkilöstö.

Totta kai voisin seurata sairauspoissaoloja ja henkilöstökyselyiden käppyröitä, mutta ne eivät kerro, mitä haluaisin mitata.

Siitä, miten helppo huoneeni ovi on avata tullakseen näyttämään koiransa kuvaa tai kertoakseen, että on huolissaan omasta tai työkaverinsa jaksamisesta.

Siitä, muuttuvatko kahvihuoneessa jutut, kun astun sisään, vai napataanko minut saman tien herjanheittoon mukaan. Tiedän, että joidenkin mielestä ollakseen hyvä johtaja, on oltava riittävän kaukana pystyäkseen tekemään kovia päätöksiä.

Minun metodini on lähellä alussa mainitsemaani mutu training methodia. Tietääkseni, miten kovilla ollaan, en halua seurata mittarin lukemaa, vaan sitä, miltä tuntuu.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.