Huhtikuussa 1999 neljäsataaneljäkymmentä siiseliä aloitti matkansa Pekingin lentokentältä kohti Ateenaa. Siiseli on 200–350 gramman painoinen, poikkeuksellisen sosiaalinen ja älykäs jyrsijä oravien heimosta. 1990-luvun lopulla se oli trendikäs lemmikki. Koska lento oli pitkä, välilasku tehtiin Amsterdamin Schipholissa.

Amsterdamissa huomattiin, että eläimiltä puuttuivat asianmukaiset maahantuontiluvat ja terveystodistukset. Eläimiä ei voitu palauttaa Kiinaan, mutta niitä ei myöskään voitu päästää jatkamaan matkaa Ateenaan. Lentokentällä syntyi ongelma.

Onneksi – no – tilanteeseen oli ohje.

Ohjeen mukaan bioturvallisuusriskiksi luokiteltavat eläimet hävitettiin teollisella eläinjätteen silppurilla, joka oli hankittu yksittäisten pieneläinten hävittämiseen. Nyt vain skaala muuttui. Kaikki 440 siiseliä silputtiin. Terveet, sosiaalisesti älykkäät eläimet. Kaikki.

Kukaan ei tehnyt väärin.

Oli olemassa ohje.

Oli olemassa silppuri.

Toistan: kukaan ei rikkonut sääntöjä.

Silti kaikki meni väärin.

Vastuullisuudesta

Kun tapaus tuli julkisuuteen, se herätti valtavan raivon. KLM ja Alankomaiden hallitus pyysivät julkisesti anteeksi. Lainsäädäntöä muutettiin. Tapausta on sittemmin tutkittu laajasti.

Siiselit eivät kuolleet pahuuteen, välinpitämättömyyteen tai yksittäisen ihmisen virheeseen. Ne kuolivat järjestelmään, jossa vastuu oli hajautettu niin tehokkaasti, ettei kenelläkään ollut valtaa – tai velvollisuutta – pysäyttää ilmiselvää järjettömyyttä.

Tämä on vastuullisuusvajoaman ydin, jota Dan Davies kuvaa kirjassaan The Unaccountability Machine.

Daviesin keskeinen väite on, että monimutkaisissa järjestelmissä vastuun katoaminen ei ole poikkeus vaan ominaisuus, jota vastaan tulee taistella. Kun päätöksenteko pilkotaan ohjeiksi, prosesseiksi, työryhmiksi ja ohjausryhmiksi, vastuu haihtuu kuin lämpöhöyry. Jokainen tekee oikein, mutta kokonaisuus on väärin. Näissä järjestelmissä hyväkin johto ja hyvätkin ihmiset toimivat olosuhteissa, jotka palkitsevat sääntöjen noudattamisesta enemmän kuin todellisista lopputuloksista. Lopputuloksena voi syntyä kuin itsestään tilanne, jota kukaan ei halunnut, mutta jota kukaan ei myöskään pysäyttänyt.

Sama ilmiö näkyy mittaamisessa. Kun jokin asia muuttuu mittariksi, se lakkaa usein olemasta hyvä mittari. Käyttäytyminen alkaa optimoitua raportteihin, ei todellisuuteen. Data ilman selkeää vastuusuhdetta on kuin lentokone ilman ohjaajaa: se näyttää hyvältä tutkassa, mutta joku muu päättää, mihin se törmää.

Myös prosessit, joiden tarkoitus on tuoda laatua ja yhdenmukaisuutta, voivat viedä organisaatiota kauemmas ihmisistä. Prosessiuskollisuudesta on tullut moderni moraalinen suojakilpi: emmehän me tehneet väärin – toimimme ohjeen mukaan. Lopputuloksen järjettömyys ei ole kenenkään vastuulla.

Vastuullisuusvajoama näkyy erityisen selvästi silloin, kun emme enää tiedä, kuka järjestelmän rakensi, kuka sitä ylläpitää ja kuka siitä hyötyy. Kun nimettyä vastuuta ei ole, voimme aina todeta, että järjestelmä epäonnistui. Oppiminen jää vajaaksi, ja pahimmillaan organisaatio kehittää erinomaisen kyvykkyyden peittää ongelmia sen sijaan, että se korjaisi niitä.

Virheellinen malli

Tällä hetkellä yksi merkittävimmistä vastuullisuusvajoamista sosiaali- ja terveydenhuollossa liittyy rahoitusmalliin. Mallin tehtävänä olisi ohjata rahoitusta tosiasiallisen tarpeen mukaan, turvata yhdenvertaisuus suomalaisille kaikkialla Suomessa ja varmistaa, että apua on saatavilla silloin, kun elämä kohtelee kaltoin.

Rahoitusmalli on kuitenkin lähtenyt eriytymään voimakkaasti. Siinä on tunnistettu myös suoranaisia virheitä, mutta niihin ei haluta tarttua – mehän toimimme ihan ohjeen/lainsäädännön mukaan ja poikkeusmenettelyillä korjataan uutta normaalia.

Kukaan ei tunnu haluavan kantaa vastuuta korjaamisesta. Oleellista ei lopulta ole se, kuka virheellisen mallin on rakentanut, vaan se, kuka on valmis ottamaan vastuun ja muuttamaan sitä.

Rahoitusmallin isot virheet tulivat näkyväksi viime vuonna. Loppuvuodesta saatiin vahvistus euromääräisestikin merkittävästä lisävinoumasta. Osalla hyvinvointialueista rahoitus kasvaa miljoonilla yksityisten terveyspalveluiden tuottamien diagnoosien kautta. Alueilla, joilla ihmisillä on taloudellinen ja maantieteellinen mahdollisuus käyttää yksityisiä palveluita, nämä diagnoosit kerryttävät hyvinvointialueen rahoituksen pohjaa, vaikka ihminen ei julkisen palveluita edes käytä. Samalla sama rahoitus on pois alueilta, joilla vastaavaa saavutettavuutta tai vetoapua ei ole koskaan ollut.

Rahoitusmallin viat eivät ole kosmeettisia. Eriytyminen on todellinen riski. Se uhkaa hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita. Rahoitusohjauksella yritetään paikata myös liian isoa juurisyytä. Olemme liian pitkään vältelleet vastuuta sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteiden selkeästä sanoittamisesta: mitä yhteiskunta voi luvata ja millä hinnalla. Hyvinvointia on rakennettu velkarahoituksella ilman realistista näkymää tulevien sukupolvien yhteiskunnallisesta maksukyvystä.

Eriytyminen ei ole vain maantieteellistä – itä–länsi tai pohjoinen–etelä. Se on myös sukupolvista. Päättäjien todellisuus poikkeaa nuorten todellisuudesta. Aikuisuuteen astuvat sukupolvet ovat nähneet lähes yksinomaan epävarmuutta, kriisejä ja tulevaisuuden uhkakuvia. Heidän kokemuksensa maailmasta on rakentunut heikompien aikojen varaan.

Lisäksi on tapahtunut ajallinen eriytyminen: aika ennen maailmanjärjestyksen horjumista ja aika sen jälkeen. Monet vakauttavat lainalaisuudet ovat osoittautuneet hauraiksi. Pitkittynyt epävarmuus ja heikko tulevaisuusnäkymä luovat maaperän, jossa hyvinvointi ei helpolla kasva, mutta polarisoitumiselle maaperä on vahva. Historia kertoo, mihin tämä pahimmillaan johtaa.

Vastuuta tulevaisuudesta voidaan kantaa kuitenkin jo tänään.

Meillä on ohjeet.

Meillä on järjestelmät.

Meillä on silppuri.

Eihän tehdä tästä siiselisotkua.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.