"Hoitoneuvottelussa paikalla nuori ja huoltajat. Ahdistusoireilua ollut nyt noin kahden vuoden ajan. Välttämiskäyttäytymistä, joka rajoittaa toimintakykyä.

Nuori toivoo apua ongelmiinsa, on kovin väsynyt siihen, että aina ahdistaa. Hyvässä keskustelukontaktissa osaa kuvata pulmiaan itkuuntuen ajoittain. Ei itsetuhoisia ajatuksia viimeisen kuukauden aikana."

Samankaltainen tarina toistuu lukemissani ja tuottamissani potilaskertomusteksteissä uudelleen ja uudelleen.

Nuorilla on univaikeuksia, paniikkikohtauksia, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja viiltelyä. Elämänrytmit ja keskittymiskyky hukassa.

Nuoret toivovat apua, mutta eivät välttämättä ole ollenkaan valmiita tekemään muutoksia. Tai kykeneviä niihin.

On myös vanhempia, jotka nostavat kädet pystyyn ja toivovat, että heidän nuorensa saisi kuntoon yksilökäynneillä ammattilaisen vastaanotolla. Vanhempia, jotka ovat tulkinneet nuoren kömpelöt itsenäistymispyrkimykset niin, ettei tämä tarvitse enää heitä mihinkään.

Palveluiden tarve väestössä kasvaa vuodesta toiseen. Yläkoulun lääkärin työ on ollut jo pitkään mitä suuremmissa määrin hoidollista mielenterveystyötä.

Hemmoteltu ja heikko

Olisi niin helppo kyynistyä ja alkaa ajatella, että tällainen nykyihminen on, hemmoteltu ja heikko.

On liikaa vaihtoehtoja, elämässä pääsee liian helpolla. Mikään ei riitä, ei sekään, että kaiken saa valmiina.

Mutta vastaanotolla olevan nuoren ainulaatuiseen elämään kurkistaessa kyynisyys kaikkoaa. Tavallisen tarinan taa piiloutuu kovin paljon kaikenlaista, ihan erityistä ja omanlaistaan, asioita, joita tutkimalla motivaatio muutokseen löytyy lopulta. Nuoria hoitavalla on suuri kunnia nähdä ainutlaatuinen persoona nupullaan, vielä odottamassa kukkaan puhkeamistaan.

Nuoret kamppailevat lapsuuden perheestä irtaantuakseen. He tekevät kaikkensa kuuluakseen muiden nuorten joukkoon. Heillä on voimakasta hyväksytyksi tulemisen tarvetta ja suuria haasteita hallita omaa käytöstään. On paineita vanhemmilta, opettajilta, kavereilta, sosiaalisesta mediasta ja joskus jopa siltä yhdeltä bussipysäkin naiselta, joka tuhahtaa halveksuen iloisena parveilevalle nuorisojoukolle:

”Eihän nuo nykynuoret osaa edes käyttäytyä, menisivät muualle”.

Neuvoja, huomauttelua ja painostusta tulee kaikista suunnista.

”Miettisit vähän.”

”Koettaisit edes.”

”Ajattele, mitä sitten kun.”

”Silloin kun minä olin nuori.”

Ja tuo nupullaan oleva ainulaatuisen ihana persoona painuu kasaan epävarmuuden painamana, ahdistuu, masentuu.

Onnekas on se, jolla on kyky ja luottamus kertoa kurjasta olostaan jollekin turvalliselle aikuiselle, joka pysähtyy kuuntelemaan ja todella näkee nuoren.

Vieläkin onnekkaampi on se, jonka valitsema aikuinen ei hätäänny, mitätöi tai tuomitse vaan antaa rauhassa tuntea, voimakkaatkin tunteet saavat tulla ja mennä ohi aikanaan. Ja mikä tärkeintä, tuo viisas aikuinen hoksaa kerätä nuoren ympärille kattavamman tukiverkoston tilanteen vaatiessa.

Turvallinen aikuinen jää rinnalle, vaikka ”hoitokontakti on tarpeen”. Hän ei hylkää edes silloin, kun erikoissairaanhoidon, tuon mystisen syvimmän hoidollisen osaamisen keskittymän, lähetekriteerit täyttyvät.

Niin tavallinen tarina ja kuitenkin paljon enemmän, kuin mitä sairauskertomukseen saa tai osaa kirjata.

Onnekkaita olemme me, jotka saamme kunnian tarinan sivuhenkilöinä hetkisen viivähtää.

Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri, innostunut nuorisolääkäri ja wannabe-opettaja, jonka vapaa-aika kuluu lukien sekä multasormia verrytellen.