Olipa kerran terveyskeskus, josta puuttui lakisääteisten palveluiden tuottamiseen tarvittavaa henkilöstöä.

Työnantajan lukuisat rekrytointiyritykset eivät tuottaneet muuta kuin yhteydenottoja henkilöstövälitysfirmoilta, jotka kärkkäästi tarjosivat tekijää kyseiseen tehtävään. Koska tilanne alkoi muuttua kestämättömäksi, yksikön toiminnasta vastaava henkilö taipui ja alkoi neuvotella yrityksen kanssa.

Yritys löysi intensiivisellä headhunttauksella ammattilaisia, jotka saivat työstä reilusti enemmän palkkaa kuin vakituiset työntekijät. Koska työntekijäpula oli ollut krooninen jo pitkään, olivat vakituisesti toimipisteessä työskentelevät ammattilaiset kovin kuormittuneita. Heitä harmitti kovasti se, että he perehdyttivät ja tukivat uusia työntekijöitä ja silti nämä saivat työstä suurempaa palkkaa kuin vakituiset.

Mutta tiettyjä ydinosaajia tarvittiin kipeästi ja työnantajan oli pakko jatkaa ostopalvelulääkäreiden käyttöä. Ja koska sopimushinnat olivat huomattavasti kalliimpia kuin omien työntekijöiden palkkakustannukset, rahat hupenivat, eikä voitu palkita omia sitoutumisesta ja venymisestä.

Säästetään, säästetään

Tuli siis tarve säästää.

Koska terveydenhuollon ydinammattilaisista ei voitu säästää, ajateltiin, että ehkä toimipiste pärjäisi hiukan vähemmällä toimistotyöntekijä- tai siistijäresurssilla.

Päädyttiin vähentämään tukipalveluita. Mutta koska näiden ihmisten tekemät työt eivät kuitenkaan huolellisesti suunnitellusta säästämisestä huolimatta hävinneet, alkoivat muut työntekijät paikkailla vajetta. Aluksi toimipisteen sairaanhoitajille tuli hoitotyön oheen siistimistä ja papereiden postittelua. Hoitajat eivät oikein enää ehtineet tehdä aiemmin heille kuuluneita tehtäviä, jolloin lääkärin työ alkoi hidastua ja vaikeutua.

Koska lääkärille pääsy oli niin hankalaa ja ostopalvelunakaan ei tahtonut riittävästi tekijöitä saada, alettiin miettiä, mitä lääkärin työtehtäviä hoitajat voisivat tehdä. Itsenäisten hoitajavastaanottojen määrä kasvoi.

Mutta jälleen oltiin pulman edessä.

Mitä neuvoksi, kun hoitajat eivät vastaanottojen pitämisen ohella enää ehtineet mitenkään auttaa lääkäreitä toimistotyössä tai toimenpiteiden valmistelussa ja niiden jälkien siivouksessa?

Kortta kekoon

Päädyttiin siihen, että vaihtoehtoja ei ole, kyllä lääkärinkin täytyy kantaa kortensa kekoon. Lääkärit alkoivat siis siistiä huoneitaan, hakea itse tarvikkeet varastosta ja avustaa huonosti liikkuvia potilaita tutkimuspöydälle ilman hoitajan apua. Tästä taas seurasi, että hoitajan pitäessä vastaanottoaan, hänen oli kovin vaikea saada hankaliin kysymyksiin lääkäriltä tukea.

Jouduttiin varaamaan enemmän lääkäreiden vastaanottoaikoja, joiden määrä väheni, koska lääkäreiden työnteko hidastui olosuhteiden johdosta. Jonot pitenivät. Lääkäreitä lähti kyllästyneenä heikosti toimivaan työympäristöön, moni lähtijöistä keikkui uupumuksen partaalla tai oli jo sairastunut. Lähtijät etsivät itselleen työtä, jossa he jaksoivat paremmin.

Lähtijoiden virta aiheutti sen, että tarvittiin enemmän firmoja, joilla oli kalliimpia tarjouksia. Palkatut uudet lääkärit tarvitsivat edelleen niukemmaksi ja niukemmaksi käyvältä vakiväeltä apua ja tukea. Jolloin hoitoonpääsy yhä hidastui. Yksikön rahat hupenivat ja taas tuli tarve säästää. Muistettiin, että viimeksi tukipalveluista säästämällä saatiin näppärästi pieni parannus budjettiin. Niinpä toimipisteen viimeinen sihteeri potkaistiin ulos 30 palvelusvuotta ja mittaamaton määrä hiljaista tietoa repussaan.

Jokohan nyt saatiin budjetti tasapainoon ja toiminta kuntoon?

Luonnollisesti, koska kehitettiin aivan uudenlainen tapa tehdä töitä ja annettiin tälle mallille dynaaminen nimi. Samalla työntekijöitä painokkaasti kannustettiin hoitamaan tietty prosentti asioista etänä. Pitäisihän niitä vastaanottoaikoja alkaa riittää, kun etäpalvelut tulivat pelastamaan päivän.

Tarina kuulostaa kovin karulta ja vielä karummaksi se muuttuisi, jos taustalle lisättäisiin toimipisteen vastuulla olevan väestön ikääntyminen ja sen lisäämä sairastavuus sekä toimipisteelle lain ja muiden palvelujärjestelmän osasten taholta suuntautuneiden vaateiden kasvu. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, eihän?

Kaikissa hyvissä tarinoissa pitää olla konna.

Kuka on tämän tarinan syypää ja syntipukki?