Suljetun osaston vanhempi kollega vaistosi kesäsijaisen hämmennyksen. En ollut tottunut toimimaan harhoja kokevien potilaiden kanssa.

Miten pääsisin kunnon keskusteluyhteyteen, jos olimme syvästi eri linjoilla siitä, miten todellisuus toimii? Miten loisin motivaatiota paranemiseen, jos toinen ei mielestään ollut sairas alkuunkaan, vaan korkeintaan kaikki muut?

Kollega työnsi käteeni Xavier Amadorin kirjan I am Not Sick, I Don't Need Help! Tiivis pokkari käsitteli kirjoittajan kokemuksia skitsofreniaa sairastavan veljensä kanssa ja keskittyi erityisesti yhteen asiaan: miten puhua ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaista sairaudentuntoa?

Oli tärkeää, luin kirjasta, kuunnella rauhassa potilaan kokemusta. Tunteiden nimeäminen ja validoiminen olisi keino osoittaa, että oli ymmärtänyt kuulemansa. Lopulta tuli etsiä tavoitteita, jotka molemmat voisivat allekirjoittaa: tällainen voisi olla esimerkiksi sairaalasta kotiin pääsy.

Keskeinen oivallus, johon Amador lukijansa johdatteli, oli se, että empatiaa saattoi osoittaa ja yhteisymmärrystä rakentaa myös ilman, että samalla hyväksyisi harhojen sisällön todelliseksi. Näillä eväillä kesäsijaisenkin hoidettavat alkoivat vähitellen toipua ja kotiutua.

Minusta ei tullut psykiatria, mutta ajatus avointen kysymysten ja ennakkoluulottoman empatian voimasta jäi itämään. Huomasin, miten aggressiiviset potilaat rauhoittuivat, päihtyneet skarppasivat ja vähän häilyvämmätkin saapuivat sovittuun kontrolliin, kun heidän pelkonsa, turhautumisensa ja epävarmuutensa sanoitettiin ja hyväksyttiin.

Vaikutti siltä, että kaikilla – psykoosissa tai ei – oli syynsä olla sitä mieltä kuin on. Kukaan ei pitänyt holhoavasta yrityksestä perustella toisin, mutta useimmat arvostivat yritystä ymmärtää. Kuuntelemalla ja kuultuun reagoimalla oli joskus mahdollisuus päästä yllättävään yhteisymmärrykseen.

Vasta myöhemmin opin, että yhteisymmärrystäkin on eri tasoista.

Joskus vastaanoton jälkeen taputtelin turhaan itseäni selkään. Keskusteltu painon pudottamisesta, tähän motivoitunut, saatoin omahyväisesti kirjata. Mutta paino ei pudonnut, eivätkä valtimoiden hätää kirkuvat laboratorioarvot kaunistuneet yhtään.

Pelkkä yhteisymmärryksen rituaali ei tainnutkaan olla vielä minkään arvoinen.

Myöntävä vastaus on liian hyvä ollakseen tosi, jos se ei kumpua aidosta motivaatiosta. Vastaanoton ilmapiiri voi olla latautunut ja epäsymmetrinen. "Kyllä, tohtori" ei silloin ole onnistuminen vaan lähinnä kohteliaisuus tai yritys livahtaa pois ammattilaisen arvioivan katseen alta.

"Kyllä, tohtorin" sijaan kuulisin nykyään mieluummin suoraan pamautetun ein, ehkä kirosanallakin ryyditettynä.

Silloin keskustelu ainakin lähtisi rehellisesti käyntiin. Mitä kiellon takana on, ja mitä voisimme yhdessä asialle tehdä?

Panttivankineuvotteluissa parkkiintunut yhdysvaltalainen poliisi Chris Voss kirjoittaa "taktisesta empatiasta". Jännitystä ja vaaraa huokuva termi sopii entisen FBI-agentin suuhun, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta kuin monelle lääkärille tuttu motivoiva haastattelu.

Siinä vuorovaikutuksen pohjana on ymmärtää, että kestävä muutos voi lähteä vain ihmisestä itsestään. Vaadittavat voimavarat ovat hänen voimavarojaan, ja kehitystä ohjaavat hänen käsityksensä, arvonsa ja tulevaisuususkonsa. Näistä perillä oleva ammattilainen voi tukea elintärkeitä päätöksiä.

Ensimmäinen askel on tarkka kuuntelu.