Hiljattain opiskelijani pohti tenttivastauksessaan sukupolvien kulttuurisia eroja. Hän käytti esimerkkinä suhtautumista tekoälyyn. Oli pysäyttävää lukea, että keski-ikäisten nykyinen tekoälyusko pelottaa.

Hän valisti, että nuorten into tekoälyyn ajoittui alkuvuoteen 2023. Se kuitenkin hiipui tekijänoikeuksien, vedenkulutuksen, “parasosiaalisten” suhteiden ja manipuloidun tiedon ongelmien takia. Monet ovatkin jo “totaalisen kyllästyneitä koko tekoälykeskusteluun” ja valmiita jopa kieltämään generatiivisen tekoälyn.

Keski-ikäiset innostuivat tekoälystä myöhemmin. Opiskelijan ihmetykseksi tekoälyä käytetään hakukoneen tavoin ja sen tuottamaa sisältöä jaetaan lapsille. Nuoret pyörittelevät kauhistuneina silmiään. Sukupolvien välinen kuilu teknologisten ilmiöiden vastaanotossa olisi opiskelijan mielestä oiva tutkimusaihe.

Olin otaksunut, että opiskelijat tilaisuuden tullen mielellään ulkoistavat ajattelun ja vaivannäön tekoälylle.

Nyt myönnän, että opettajien uskomuksia olisi myös syytä tutkia.

Lääkäreiden suhtautumista tekoälyyn on ehditty tutkia kiitettävästi. Syytä onkin, koska terveydenhuolto-organisaatioiden tekoälystrategiat huimaavat lupauksillaan. Palveluiden vakuutetaan tehostuvan ja hoidon laadun parantuvan. Tekoälyn luvataan auttavan niin lääkäreitä kuin potilaitakin, kunhan se ajetaan sisään turvallisuus ja eettisyys edellä.

Kustannustehokkuuskin mainitaan. Yksityissektorilla se tarkoittaa hiljaista lupausta suuremmista katteista. Tekoälyretoriikassa vedotaan kuitenkin pehmeisiin arvoihin, kuten ajan vapauttamiseen lääkärin ja potilaan kohtaamiselle.

Voin samastua opiskelijan pelkoon. Vaikka terveydenhuollon organisaatiot visioivat mahdollisia uhkia, hyötyjen vakuutetaan voittavan. Siitäkin huolimatta, että teknologia vie ihmistä. Tekoälypohjaiseen palveluun liukumisen sanotaan olevan luonnollinen ja väistämätön jatke hoidon teknologisoitumisessa.

Miksi lääkärit tutkimusten mukaan usein vastustavat työnantajan, virkamiesten ja poliitikkojen heille tarjoamia digitaalisia työkaluja?

Ainakin siksi, että jokainen uusi teknologinen askel tuottaa uuden byrokratian tason ja uudet taloudelliset tavoitteet. Työn ydin myllertyy väistämättä ja on vaarassa irtautua todellisista potilaskohtaamisista.

Pelkästään sähköiset potilaskertomusjärjestelmät johtivat standardoituun raportointiin laskutuksen ja laadun valvonnan helpottamiseksi. Kertomuksiin liittyvien asiantuntijajärjestelmien koettiin vastoin lupauksia usein haittaavan työtä. Monet lääkärit kokevat muuttuneensa byrokraateiksi ja teknisiksi tietotyöläisiksi.

Toisaalta lääkärit myös mieluusti omaksuvat uusia digitaalisia työkaluja, jos niiden hyöty on ilmeinen. Silloinkin heitä huolettaa, mitkä keskeisistä ammatillisista arvoista säilyvät työssä. Pelkistyykö potilas dataksi ja standardoiduksi hoitopoluksi?

Tekoälyn käytön on myös koettu hautaavan oman syvällisen, vaikeasti määriteltävän hiljaisen tiedon. Se ammatillinen tieto ei käänny algoritmien kielelle. Entä kuka kantaa vastuun vääristä tekoälyavusteisista diagnooseista ja hoitopoluista?

Keskustelu tekoälyn etiikasta on kuitenkin laajennettava välittömän lääkärintyön ulkopuolelle. Hoidon järjestäminen on osa laajempaa yhteiskuntasopimusta. Opiskelijan esittämä huoli ympäristöstä on otettava vakavasti.

Nuoret ja lapset joutuvat tulevaisuudessa elämään nyt tehtävien ratkaisujen kanssa. Juuri kun peruuttelemme älypuhelimissa, säntäilemme uuden teknologian kuumeessa. Terveydenhuollon tekoälyn tutkijat ovatkin jo huomauttaneet, että peruutusliikkeet ovat todennäköisiä myös tämän kuumeen hoitamisessa.