Kolumni Suom Lääkäril 2025;80:e46068, www.laakarilehti.fi/e46068

Toksiset sanat kielivät täyttymättömästä hyväksynnän kaipuusta

Sirpa Kähkönen

Parannuksen tehnyt ja toksista entisyyttään monisanaisesti katuva julkisuuden henkilö vie toimittajan kotiinsa ja valittelee eteisessä pahaa hajua.

Asumus haisee mummolta, toteaa julkisuuden henkilö, keski-ikäinen mies. Kämpässä ei kuitenkaan ole ikääntynyttä naista vaan heikosta elämänhallinnasta kielivä, ulos viemättä jäänyt roskapussi.

Näin meillä saa puhua naisista. Kenenkään sitä kyseenalaistamatta.

Itseänihän on mummoteltu jo yläasteikäisenä. Minulla ei ollut rahaa Leviksiin, joten olin Laredoissani mummo. Vaihtoehtoisesti, jos olin pukeutunut kesämekkoon, sain kuulla kadulla miesporukoiden huutoja tyyliin ”jestas sentään, mitkä rinnat”. Daa dirlandaa, muodot Venuksen. Niihin taas oli lupa kaikilla koskea, koska mitäs tulee tyttö lanteineen paikalle.

Naisen on hankala olla sopivanlainen. On joko tyhmä blondi tai kireä raahka, jolla on liian suuri tai pieni takamus.

On ollut hämmentävää muistaa, kuinka vielä 2000-luvun alussakin nolattiin ja häpäistiin nuoria naisartisteja. Televisiodokumentti PMMP-yhtyeestä paljasti karusti ja paisuttelematta, kuinka oli aivan luvallista haastattelun päätteeksi ihmetellä: ”Teillähän onkin aivot.”

Nuoruudessani 1980-luvulla estyneet rockpoliisit seisoskelivat konserteissa ja juhlissa kädet puuskassa vaanimassa ilonpitoa: hauskuus oli epä-älyllistä. Monen olisi ehkä tehnyt mieli tempautua mukaan, jalka melkein vispasi musiikin tahdissa ja sydän sykki pikkutakin ja mustan T-paidan alla, mutta turvallisempaa oli siemaista tuopista ja katsoa tuikeasti tanssivaa (nais)kansaa. Sillä: ”Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta.”

Jos pohditaan naisten vähättelyä ja syrjintää, on välttämättä pohdittava myös miesten kasvatusta.

”Miehillä on kova kaipuu toisten miesten luo”, sanoi viisas kollegani, kun puhuimme siitä, miten ankarasti rajoitettua poikien ja miesten tunneilmaisu on maassamme ollut. Joskus saattaa päästä näkemään, kuinka onnellisia miespuoliset ystävykset ovat toistensa seurassa, kuinka heidän silmänsä loistavat ja poskensa punehtuvat ja koko keho säteilee rentoutta ja rauhaa.

Ehkä miehetkin kaipaavat kehorauhaa, mietin sellaisina hetkinä. Mutta en tiedä, mitä voisin tehdä, jotta vakuuttaisin ympäristöni miehet siitä, etten arvostele heitä koskaan sillä tavoin kuin itseäni ja muita naisia on arvosteltu aivan pienestä lähtien. Pikkupojat sanoivat minulle jo silloin, kun olin aivan pieni tyttö, että minussa on vika, kun en osaa pissata seisoen. En koskaan ole ollut oikeanlainen, se on tehnyt kipeää. Miesten tuska siitä, että he eivät täytä erilaisia kuvitteellisia ihannemittoja, saattaa olla samantapaista, mutta miksi se kääntyy naisten halventamiseksi?

Olen ikääntyvä nainen. Olen onnellinen mielenrauhasta, jota ikä on tuottanut minulle, suhtaudun hellästi kehooni. Hämmästelen sitä, että anti-age-tuotteita markkinoidaan jo aivan nuorille naisille. Alaviesti tässä mainonnassa on se, ettei kukaan halua ikääntyä, että ajan merkkejä vastaan on taisteltava kaikin käytössä olevin keinoin. Koska kun nuo merkit alkavat näkyä, jokin on ohi. Mikä?

Kyky rakastaa ja tuntea halua eivät kaikkoa ihmisestä iän myötä. Niin kuin runoilija Eeva Kilpi on todennut, mummoista tulee kuoltuaan kukkaniittyjä ja puita. ”Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.”

Minun lapsuudessani ihanat mummoni tuoksuivat puhtaalta pyykiltä, mustaviinimarjapensaan lehdiltä, pullalta ja kahvilta ja korvan taakse sipaistulta kölninvedeltä. Toksiset nuorukaiset ja halventavat sanat, joilla työnnetään oma ahdistus toisten kannettavaksi, saattavat lemuta roskapussilta.

Kirjoittaja

Sirpa Kähkönen Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkärilehden työpaikat