Tunnevallankumous on aikamme ilmiönä hyvin ymmärrettävä.

Jopa pääministeri Sanna Marin avautui Yökylässä-sarjassa siitä, että hän ei jaksa maailmaa, jossa kaikki fokusoituu yksilöön ja tunteissa vellomiseen. Vielä kymmenen vuotta sitten puhuttiin järjen ja tunteen dilemmoista, mutta nykyään vain tunteet pääsevät otsikoihin. Järki on puolihuolimattomasti jäänyt toissijaiseksi. Tunteet, tunnelmat ja kokemukset koskettavat, vakuuttavat ja vaikuttavat. Rationaalisuus, faktat ja tutkittu tieto taas koetaan tylsinä, etäisinä, kylminä ja kliinisinä, jopa korruptoituneina, ja pelkästään niiden avulla voi olla hyvin vaikeaa saada sanoma välitetyksi tunnekyllästeisessä nykyviestinnässä.

Potilaatkin odottavat yhä useammin lääkäriltä diagnoosin ja tropin ohella myös tunnetasolla kohdatuksi tulemista, välittämistä ja empatiaa. Itse asiassa lämmin vuorovaikutus, tunteiden validointi ja niihin vastaaminen saattaa lisätä luottamuksen ja uskottavuuden kokemusta hoitavaa henkilöä kohtaan, mikä selittää myös hyvä tyyppi -somevaikuttajien suosion. Pepsodent-hymy, positiivinen vire ja proteiinismoothie luovat miellyttävän vaikutelman, viestivät hyvinvoinnista ja vakuuttavat joskus paremmin kuin maskilla puoliksi peitetyt kasvot, lääkärintakki ja kiireestä kärsivä kohtaaminen.

Tunnevallankumous on aikamme ilmiönä hyvin ymmärrettävä. On kyse heiluriliikeestä: muutosprosessin käynnistyttyä mennään helposti ääripäästä toiseen. Se, mitä on painettu alas, nousee yleensä vimmoissaan ylös. Mitä pidempikestoisempi ja ankarampi suppressio, sitä raivoisampi ylösnousemus. Tiede. Seksuaalisuus. Tunteet. Niitä tekijöitä, jotka ovat syyllistyneet alaspainamiseen, taas on lupa vastavuoroisesti polkea: Uskonto. Siveysajattelu. Järki. Heiluri voi myös mennä liian pitkälle. Oikeutettukin emansipaatio kadottaa jaloutensa, jos se johtaa väkivaltaan, polarisaatioon tai kostonomaiseen vastasuppressioon. Vaikka tunteet ovat tärkeitä ja niillä on oikeus tulla ilmaistuiksi, annammeko tunteiden polkea järkeä? Saako mutu uhmata evidenssiä?

Suomalainen kulttuuri on klassisimmillaan tunnettu vähäpuheisuudestaan ja niukasta tunneilmaisustaan. Nykyään tunteet ja niistä puhuminen ovat jo sallittuja, jopa suotavia, ja se on hyvä ja terve vapautuneen heilurin vaikutus. Liika on kuitenkin liikaa. Tunteisiinkin voi tukahtua, ja korostunut tunnekeskeisyys ja merkityshakuisuus voivat asettaa kohtuuttomia paineita. Etenkin monen monilahjakkaan ja ahkeran kurssikaverini olen huomannut ajattelevan, että vain superlatiivielämä on merkityksellistä ja arvokasta ja on tyytymistä elää tavallista elämää. Keskinkertaisuuden pelko johtaa saavutusralliin, joka uuvuttaa tekemättä onnelliseksi. Silloin mikään ei tunnu enää miltään.

Ääripäässä käyminen lienee välttämätön osa vapautumisprosessien fysiikkaa, ja heiluri yleensä hakeutuu lopulta tasapainopisteeseen. On hyvä muistaa, että ääripäät eivät yleensä ole toistensa vastakohtia tai vihollisia. Tunne ja järki haastavat ja täydentävät toisiaan. Yksin, ilman toista, ne voivat olla jopa tuhoisia. Jos joku on vakuutettu tunteella uskomaan valheeseen, pelkkä järki harvoin riittää valheen paljastamiseen. Tunnevakaumus voidaan haastaa vain tunteella. Meidän tuleekin käyttää viisaasti sekä järkeä että tunnetta: tunne motivoi, luo kestävyyttä ja merkitystä, järki arvioi, vakuuttaa ja perustelee. Molempia tarvitaan ihmiselämässä ja lääkärin työssä. Kuten kirjailija Maya Angelou sanoi: “Ihmiset unohtavat, mitä sanoit ja mitä teit, mutta he eivät koskaan unohda mitä sait heidät tuntemaan.”

Kirjoittaja on lääketieteen kandi Helsingistä.