Kotiuduin juuri ensimmäisestä kansainvälisestä kongressistani. Pääsin kuulemaan oman erikoisalani viimeisimmistä edistysaskeleista sekä teknologisista läpimurroista, mutta uusien diagnostiikkavälineiden aiheuttamaa innostusta lamasi ymmärrys siitä, että en todennäköisesti pääse käyttämään niitä työssäni. Tämä huolimatta siitä, miten paljon ne parantaisivat hoitotuloksia tai lyhentäisivät diagnostisia viiveitä.

Syy tälle on hyvin yksinkertainen – raha.

Jos työnantajat säästävät lomauttamalla henkilöstöä hoitojonojen painaessa päälle, on epätodennäköistä, että yksikköön ostetaan ultraääntä, jonka hallitsemalla voisi parantaa tietyn toimenpiteen lopputulosta ja potilaiden elämänlaatua, jos potilaita on alueella muutamia satoja.

Myöskään OCT-laitteen ostaminen ihosyöpädiagnostiikan avuksi ei vaikuta realistiselta, ei vaikka se voisi vähentää koepalojen tarvetta sekä nopeuttaa kliinistä työtä huomattavasti ulkomaalaisten kollegoiden mukaan.

Pettymys

Uransa alussa olevalle teknologianörtille tämä on tietenkin pettymys, mutta samalla pohdituttaa Suomen asema uusien teknologioiden omaksujana jatkossa.

Estääkö budjettivaje investoinnit uusiin hoitomenetelmiin ja jättää Suomen takapajulaksi tulevaisuudessa?

Isojen potilasryhmien sekä suurten erikoisalojen kohdalla näin tuskin tulee tapahtumaan. Mutta näiden ulkopuolelle jää vielä tuhansia potilaita, joiden elämänlaatu ja työkyky jäävät budjettivenkslauksen jalkoihin. Tietenkään ei ole realistista, että kaikki uudet teknologiat tulevat kaikkiin Suomen sairaaloihin saataville, mutta olisi toivottavaa, että edes joku kykenisi tekemään vaadittavan panostuksen.

Epävarmuus tulevaisuuden investoinneista estää myös kliinikoiden kouluttautumista – onko kannattavaa kouluttautua sekä panostaa aikaa ja rahaa uusiin tekniikoihin tutustumiseen, jos niiden hyödyntäminen lähitulevaisuudessa on epätodennäköistä?

Monen vaakakuppi saattaa kallistua kieltävän vastauksen puolelle, vaikka tuota osaamista voisikin soveltaa epäsuorasti omassa työssään.

Hätä kuormittaa

Laitteiston lisäksi myös uudet sovellukset vaikuttavat olevan saavuttamattomissa suomalaisessa terveydenhuollossa.

Tutustuin kongressin näyttelyalueella validoituun konenäkösovellukseen, joka tunnisti kuvasta yleisimmät diagnoosit keskivertoterveyskeskuslääkäriä paremmin. Tämänkaltaisen tekniikan avulla voitaisiin isossa yksikössä säästää jatkokäyntien ja koepalojen vähentyessä, mutta tuhannen euron kustannus per käyttäjä kuulostaa melko mahdottomalta investoinnilta.

Tieto mahdollisuudesta parantaa potilaan elämänlaatua on myös omalla tavallaan kuormittava keinojen ollessa ulottumattomissa. Moni kollega kokee eettistä stressiä resurssipulan takia, ja tieto siitä, että potilasta voitaisiin hoitaa tehokkaammin jossain muualla, ei helpota tätä. Potilaan hätä kuormittaa jokaista hoitohenkilökuntaan kuuluvaa jollain tavalla.

Optimistinen puoleni toivoo, että ajatukseni ovat vain kauhukuvia ja Suomen terveydenhuolto pysyy kehityksen kelkassa. Henkilöstöinfot lomautusten käytännön järjestelyistä sekä otsikot uusista säästökohteista hyvinvointialueilla kuitenkin hiljentävät tätä puolta melko tehokkaasti. Siitä huolimatta osallistuin työpajaan ultraäänen käytöstä diagnostiikassa, ja ihastelin uusia laitteita – ehkä pääsen niitä vielä joskus käyttämäänkin.

Kirjoittaja on tuore lisensiaatti sekä NLY:n terveyspolitiikan projektivastaava, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.