Olipa kerran aika, jolloin sadut kertoivat kaukaisista maista, urheista prinsseistä ja neuvokkaista prinsessoista, susista ja noidista tai hiirestä, jonka piti ommella kissalle takki.

Hiiri ompeli, mutta ei tullut takkia. Kangas väheni eikä tullut edes housuja. Kangas hupeni, ei tullut liivejä eikä lakkia. Lopulta kangasta oli niin vähän, että ei tullut edes tuluskukkaroa – hiirenkään ei käynyt hyvin. Kissa jäi vaatteetta, mutta sai vatsansa täyteen onnettomasta hiirestä.

Todellisuus on tarua ihmeellisempää ja olemme astuneet absurdiin todellisuuteen, jossa hyvinvointialueelle on annettu kangasta pikkuruiseen tuluskukkaroon, mutta vaadittu takkia. Jos takkia ei tule, on edessä arviointimenettely ja mahdollisuus joutua suuremman suihin, joskaan makupalasta ei ole kyse.

Heiluriliikkeen välttäminen

Kun kyseessä on kankaan sijasta ihmisten perustavat palvelut syövänhoidosta onnettomuuksien ehkäisyyn ja toimeentulosta neuvoloihin, on tärkeää, että niiden toteuttaminen tapahtuu ennakoitavasti ja pitkäjänteisesti. Heiluriliikettä täysjarrutuksen ja kiihdyttämisen välillä tulisi välttää.

Tällä hetkellä hyvinvointialueelle näyttäytyy kuitenkin ruma kuva siitä, että sote-palveluissa tärkeintä poliittisesti on osoittaa todeksi suunnitteluvirheet, ajaa hyvinvointialueet kriisiin ja etsiä syyllinen aiemmista päättäjistä ja kallispalkkaisista ohjeistamispäälliköistä.

Suunnitteluvirheitä toden totta on. Hyvinvointialueet tekevät vuonna 2023 ennusteen mukaisesti 1,2–1,3 miljardia euroa alijäämää. Ennuste on pysynyt samana lähtötilanteesta saakka, sillä perusrahoituksen valuvioille oli jo ennen aloitustakin laskettavissa hintalappu.

Mielikuvista huolimatta se ei muodostu paisuneista hallintohimmeleistä tai johtajien palkoista, vaan siirtymättömistä ja huomiotta jääneistä kasvaneista kustannuksista, kuten kansallisista palkkaratkaisuista, reaalimaailman hinnankorotuksista ja palveluvelasta.

Kun hyvinvointialueet tekevät merkittävää alijäämää ja samaan aikaan kunnat merkittävää ylijäämää, on pääteltävissä mihin osa rahoituksesta jäi. Eipä silti kateeksi käy, sillä samaa tuluskukkaroa kunnissakin tulevina vuosina pyöritellään; julkisen talouden näkymät heijastuvat myös kuntatalouden kehitysarvioon heikentävästi.

Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa

Syksyn ja alkutalven aikana olemme saaneet seurata ainakin täällä Etelä-Karjalassa aitiopaikalta jumalaisen näytelmän ensimmäistä osaa laatiessamme mittavaa sopeuttamisohjelmaa.

Näytelmän kiirastulivaiheeseen päästiin, kun osalla alueista taloussuunnittelun valmistelu otti lyhyen tikun kouraansa ja rahoituslain määrittelemää korjausmekanismia ohjattiin ottamaan huomioon tiedossa olevaa tilannetta vähemmän. Seuraavan kolmen vuoden valtiovarainministeriön painelaskelmiin perustuva sopeuttamistarve Etelä-Karjalassa, 126 000 väestöpohjan maakunnassa, on 120 miljoonaa euroa.

Etelä-Karjalan osalta mittaluokka on viidennes yhden vuoden kaikista toimintamenoista, jolloin sopeuttaminen edellyttäisi käytännössä esimerkiksi terveydenhuollon ja kuntoutuksen toimintamenojen puolittamista kaikkinensa, omana tai ostoina. Vaikka lopulliset sopeuttamisvaateet varmasti pyöristyvätkin merkittävästi alaspäin tilinpäätösten myötä ja rahoituslakiin perustuen, on pelkästään tilanteen esittely lähinnä epäuskoa herättävää.

Tehostaminen ja ennaltaehkäisevät palvelut ovat ratkaisu järkevään ja pitkäjänteiseen tekemiseen. Ne ovat kuitenkin keinoja, jotka eivät näy lainkaan tai vain viiveellä tiliviivan alla.

Esimerkiksi erittäin onnistunut kaatumisen ehkäisy-projekti on vähentänyt Etelä-Karjalassa lonkkamurtumien määrää kotihoidon asukkailla 35 prosenttia. Mökin Mairen lonkkamurtuman ehkäisy on inhimillisesti sekä toimintakyvyn ja kustannusten kannalta upeaa, mutta leikkaussalissa paukutellaan jonossa olevia tekoniveliä eikä Mairen leikkauksen poisjääminen näy hyvinvointialueen kokonaiskustannuksissa.

Samoin hyvinvointivalmentajien tekemä vaikuttava työ ylipainon ja liikkumattomuuden vähentämiseksi on tärkeää, mutta diabeteksen, nivelrikon ja sydäntapahtumien väheneminen näkyy vasta useiden vuosien päästä sairastavuuden vähenemisenä ja vaatii ylimaallista onnistumista sitouttaa väestö elämään parempaa elämää myös elintapojensa osalta.

Tehostaminen ei vähennä kuluja

Maailmassa, jossa kysyntää on aina vähän enemmän kuin tarjontaa, tehostaminen johtaa yleensä useampiin suorituksiin, ei kulujen vähenemiseen.

Lisäksi hyvinvointialueet kaikesta huolimatta elävät tosimaailmassa, jossa todelliset, hyvinvointialueen hintaindeksistä vähää välittävät hinnannousut vuokrissa, ostopalveluissa ja kansallisissa palkkaratkaisuissa siirtyvät tiliviivan alle ensimmäisenä. Silloin sopeuttaminen tapahtuu supistamalla, sulkemalla ja vähentämällä omaa toimintaa ja niitä kuluja, joihin voi vaikuttaa.

Nykyisen mittakaavan sopeuttamisen edellyttämä kysynnän rajaaminen voidaan käytännössä johtaa vain lainsäädännön muutosten kautta. Erilaisten vaalien välinen aika ei usein ole riittänyt tekemään poliittisesti näin vaikeita päätöksiä.

Nykyinen rahoitusmalli, jossa hyvinvointialueiden rahoituspohjasta on valmiiksi puuttunut 1,3 miljardia euroa tai tasaisesti jaettuna 230 euroa suomalaista kohden ja jossa takamatkaa otetaan kiinni epärealistisella aikataululla, johtaa väistämättä jonkinlaiseen kriisiin hyvinvointiyhteiskunnan lupausten ja järjestämisen mahdollistamisen törmätessä.

Lupauksia täytyy purkaa tai järjestäminen tulee mahdollistaa.

Hyvinvointiyhteiskunnan on valittava takin tai tuluskukkaron välillä, räätälit tehköön sen, joka valinnan jälkeen on mahdollista. Parhainkaan räätäli ei tee taikatemppuja.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.