Tuomiopäivä vaatehuoneessa
Olin juuri kirjoittamassa kolumnia kansanterveyttä edistävistä interventioista, kun Yhdysvallat hyökkäsi Iraniin. Oi voi, tiesin mitä se tarkoittaa. Kohta tulisi viesti Markukselta – ja niin tulikin.
Viesti kertoi, että kolmas maailmansota on alkanut. Pidän Markuksesta, mutta hänessä on tämä piirre, mitä en millään tajua. Hän doomscrollaa, eli selailee tuomiopäivän uutisia. Ei vain silloin tällöin, vaan koko ajan.
Yhtäältä kyllä ymmärrän Markusta. Kun olin lapsi, pelkäsin sotaa enemmän kuin mitään muuta.
Kerran, kun isä ja äiti lähtivät kauppaan, aloin pitkästyneenä lukea lattialla lojuvia Kymen Sanomia. Kun pääsin keskiaukeamalle, siellä luki kissan kokoisin kirjaimin: SOTA ON SYTTYNYT!
Olin saada sydänkohtauksen. Kävelin levottomasti huoneesta toiseen enkä ymmärtänyt mitä tapahtuu. Katsoin ikkunasta ulos ja mietin, pääsevätköhän äiti ja isä koskaan takaisin kotiin. Koetin kuunnella, kuuluuko jostain tulitusta tai pommituksen ääniä, mutta en uskaltanut avata ovea. Menin vaatehuoneeseen, sammutin valot ja piilouduin takkien taakse. Koetin miettiä mitä teen, jos äiti ja isä eivät tule takaisin.
Sitten he tulivat, äiti ja isä. Juoksin ikkunalle. He nousivat autosta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eivätkö he tienneet, että on sota?
Menin heitä vastaan ja sanoin, että ettekö tiedä, sota on syttynyt, se lukee lehdessä. He katsoivat minua kummissaan kauppakassit käsissä, joten vein heille lehden, ja he alkoivat nauraa. Kyseessä oli jokin talvisodan juhlavuosi. Lehdessä julkaistiin vanhoja artikkeleita.
Muistan, että minua ei edes nolottanut. Olin niin helpottunut, että ei ollutkaan sotaa.
Mutta takaisin Markukseen. Inhoan doomscrollausta, en doomscrollaajia. Inhoan myös linkkejä, joita he jakavat.
Missä ihmeen kuolemanvietissä he elävät?
Miksi he tuntuvat suorastaan odottavan, että sota syttyisi?
Onko niin, että he pelkäävät sotaa niin paljon, että he toivoisivat sen jo syttyvän, ettei sitä tarvitse enää odottaa – vähän kuin odottaisi hammaslääkäriin menoa. Vai ovatko he kuin tuo pieni poika vaatehuoneessa, joka odottaa, että äiti ja isä tulisivat kotiin ja kaikki olisi jälleen normaalia.
Mietin myös mikä erottaa Markuksen doomscrollauksen pakko-oireisesta häiriöstä? Pakko-oireista kärsivä ei voi lopettaa käsien pesemistä, Markus ei voi lopettaa tuomiopäivän selailuaan. Mikä on ero? Pakko-oireista kärsivä etsii rituaaleista turvaa. Kenties Markus etsii samaa. Ehkä Markus uskoo, että jos hän lopettaa doomscrollauksen, jotain kauheaa tapahtuu.
Kerrotaan, että kun Leonardo di Caprio näytteli pakko-oireista kärsivää Howard Hughesia, pakko-oireet jäivät hänelle päälle. Hän pesi käsiään pakkomielteisesti vielä kolme kuukautta kuvausten jälkeen eikä kyennyt lopettamaan ilman terapiaa. Jos käsien pesu voi jäädä päälle, miksi ei doomscrollaus.
Muistan lukeneeni, että pakko-oireisessa häiriössä ihminen odottaa jotakin vaikeasti selitettävää tunnetta, joka sanoisi, että nyt riittää. Tehtävä suoritettu! Siirry seuraavaan! Ongelmana on, että tunnetta ei tule. Ei tule signaalia, joka sanoisi stop. Tämän täytyy päteä myös doomscrollaamiseen. Algoritmit tekevät skrollaamisen niin helpoksi ettei sille ole edes sanaa. Tai on sille: kitkaton teknologia. Pieni peukalon liike ja edessäsi on seuraava apokalypsimeemi. Et selaa ylhäältä alaspäin, vaan silmukassa, joka ei koskaan lopu.
Miten voisin auttaa Markusta? En ole terapeutti. Olen vain kaveri. Jos sanon, että hän saisi apua psykiatrian klinikalta, kohta en ole enää kaverikaan.
On kuitenkin ehkä yksi mahdollisuus. Jos Markus on hukkunut silmukkaan eikä silmukassa ole pysäytyssignaalia…ovikello.
Ping pong! Pysäytyssignaali.




