Paljonko työelämämme suuntaan vaikuttaa lopulta itse työ ja paljonko yhteisö, jossa saamme työkokemukset?

Ensimmäinen työni terveydenhuollossa oli pesti leikkausosaston steriilivarastossa. Varasto koostui kahdesta vierekkäisestä huoneesta: toisen hyllyrivit täyttyivät kertakäyttötavarasta tuffereista lampunkahvan suojiin, toisen seinät oli vuorattu autoklaavin läpi kerta toisensa jälkeen kulkeneilla neulakuskeilla ja levittäjillä.

Steriilivarasto toimi sairaalan kellarissa sijaitsevan välinehuollon alaisuudessa. Muita välinehuoltajia näin kun varastoon saapui uusi kuormallinen pussitettuja instrumentteja. Muutoin hallinnoin varastoani yksin, tehtävänäni pitää tilat täydessä ojennuksessa ja varustuksessa. Mikään ei saanut loppua mutta ei ylittää päiväystäkään. Mieleen on jäänyt, miten sektiosettejä piti varata viikonloppua vasten kahdeksan ja laatikollinen leikkauskypärien huppuja maksoi enemmän kuin autoni. Maanantaisin huolella järjestämäni hyllyrivit olivat vinksallaan hoitajien kahmittua päivystysleikkausten tarpeistoa.

Työ oli perfektionismiin taipuvalle ihmisluonteelle unelmatyö. Mikäs siinä järjestää steriilejä pakkauksia luotisuoriin riveihin.

Yksinäisyyttä en kokenut. Toiset välinehuoltajat olivat ehkä kaukana, mutta tuossa leppoisassa keskussairaalassa ei ammattiryhmällä ollut väliä. Kaikki tiesivät, että ilman toisen työpanosta ei omasta työstä tule mitään. Varastoon kiirehtinyt hoitaja luotti, että ojentaessaan kätensä kohti lokeroa hän kohtasi juuri sen, mitä oli tullut hakemaan. Vähemmässä kiireessä he taas mieluusti kertoivat oppimishaluiselle, mihin mitäkin instrumenttia käytetään.

Sinä kesänä seurasin ensimmäistä kertaa leikkauksia. Innokkaasti tekemisiään selostava sydänkirurgi sekä sydänkeuhkokoneen hienouksia esittelevä anestesiologi ovat piirtyneet muistoihin terävästi. Ensimmäisen vuoden lääketieteen opiskelijana ymmärsin selonteoista tuskin mitään, mutta tunne mukaan ottamisesta jäi. Olin työyhteisöni arvokas jäsen.

Ei lie ihme, että seuraavat vuodet näin paikkani kiistatta leikkaussaleissa.

Sittemmin kohtasin vähemmän leppoisia työyhteisöjä. Yliopistosairaalassa leikkauksia seuraamaan määrätyn kandidaatin tärkein tehtävä oli pysyä hiljaa ja poissa tieltä. Erikoistuvan lääkärin työssäni sen sijaan oli jotain samaa kuin vanhassa varastonhoitajan pestissäni – tosin järjestyksenpito kohdistui taukohuoneen likaisten kahvikuppien keruuseen ja uuden pannullisen porisuttamiseen. En juo kahvia, mutta yksikön uusimmille tulokkaille oli näin selvitettävä paikkansa. Erästä esimiestä näki vain, jos hän oli työpanokseen tyytymätön kuten silloin, kun käytin liikaa aikaa seksuaalirikoksen uhrin kohtaamiseen.

Siihen jäi urani paitsi leikkaussaleissa, myös sairaalamaailmassa.

Paljonko työelämämme suuntaan vaikuttaa lopulta itse työ ja paljonko yhteisö, jossa saamme työkokemukset? Olisiko minunkin paikkani edelleen leikkaussaleissa, jos olisin pysynyt tuossa leppoisassa keskussairaalassa?

Jäljet kesäpestistä jäivät. Ohjatessani, tuutoroidessani ja perehdyttäessäni sittemmin itse olen pyrkinyt pitämään mielessäni tunteen, jonka mukaan ottamisesta sai. Ei sekään toki ole aina putkeen mennyt. Kerran viitoin hoitajaopiskelijaksi luulemaani nuorta katsomaan, miten sondeerasin läpi onkaloista painehaavaa. Luukontaktia selitystulvan kera tyrkkiessäni tulin huomautetuksi, että kyseessä oli hoitajaopiskelijan sijaan yläkoululainen TET-harjoittelija. Onneksi ilmeisen hyvävatsainen sellainen.

Sairaalat, terveyskeskukset ja palvelutalot täyttyvät jälleen kesätyökavereista. Suuresti on väliä sillä, miten heidät otamme vastaan ja osaksi yhteisöämme. Ei siksi, että he joskus saattavat olla kollegoitamme vaan siksi, että he ovat täällä nyt. Jokainen antamassa omaa panostaan.

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjälääkäri.