Muutama päivä sitten alaiseni soitti ja pyysi lupaa kiroilla. Luvan saatuaan linjoilta tuli yhteen putkeen kaikki suomen kielen kirosanat. Hänen vetäessään henkeä kysyin, olisiko halunnut jatkaa vielä vieraskielisillä.

Siinä saksan- ja ruotsinkielisiä suosikkejamme pohtiessamme pahin turhautuminen lähti jo askeleen kevenemään. Itse ongelmalle, turhautumisen aiheelle, meistä kumpikaan ei siinä hetkessä mahtanut mitään, mutta tilanteen jakaminen jollekin jo kevensi sen aikaansaamaa tunnetta.

Me varsin luonnontieteellisen koulutuksen saaneet lääkärit olemme taipuvaisia ajattelemaan, että toimimme järkeen perustuen eivätkä tunteet vaikuta päätöksentekoomme. Perustammehan hoitopäätöksemme aina tutkittuun tietoon ja esimerkiksi Käypä hoitoon ja kansainvälisiin hoitosuosituksiin. Toistaiseksi meidän kaikkien ihon alta löytyy koneen sijasta lihasta ja luuta – ja päätöstemme takaa usein myös tunteita.

Turhauttaako?

Jos pitäisi nimetä yksi tunne tai tuntemus, jota lääkärintyössä useimmin kokee, moni varmasti nimeäisi turhautumisen – tunteen, jota usein kuvaa hyvin lista suomen kielen kauneimpia kirosanoja, mutta joka voi akuutin purkauksen lisäksi olla pitkäaikaisempaa, voimia hiljalleen jäytävää.

Matkalasku, tiimalasi näyttöruudulla, lääkelistan päivitys potilastietojärjestelmässä – joko lukijalla syketaso nousee?

Yksittäisenä turhautumisen lähteenä tietojärjestelmät ovat varmasti meitä kaikkia yhdistävä asia.

Mitä pidemmälle uraa pääsee, sitä enemmän alkaa tuntua, ettei haluaisi opetella enää yhtään uutta järjestelmää. Potilastietojärjestelmien lisäksi pääsen tekemään töitä muun muassa Essin, Lauran, Onnin ja Elsan kanssa – nämä eivät valitettavasti ole klinikkamme uusia lääkäreitä vaan erilaisia tietojärjestelmiä. Näitä käytän välttävällä osaamisella johtuen siitä, että ne eivät useinkaan ole kovin intuitiivisia. Toisaalta niiden käyttöön laaditut ohjeet ovat monikymmensivuisia – ja minulla viidentoista vuoden akuuttityön lyhentämä keskittymiskyky.

Tietojärjestelmiin turhautuminen on ”luvallista”. Siitä voi puhua ruokalan pöydässä ja saa aikaan varmasti pitkän ja monipolvisen keskustelun.

Entä, kun turhaudumme ihmisiin? Naapurierikoisalan edustajaan, joka käyttää toista kollegaa sihteerinään?

Tai kun turhaudumme potilaisiin? Diabeetikkoon, joka vuosikontrolli toisensa jälkeen tulee hakemaan ihmettä omaan tautiinsa, mutta ei halua pistää tikkua ristiin hoitamisensa eteen? Potilaaseen, joka haukkuu saamaansa hoitoa heti ovesta astuessaan ja jatkaa vielä käynnin jälkeen muistutuksella?

Ihmisten välisten kohtaamisten aikaansaamista tunteista puhuminen on tabu – lääkärin pitää pitää ammatillinen roolinsa joka tilanteessa. Valkoisen takin alla kuitenkin voi kuplia. Siitäkin olisi hyvä voida puhua, ainakin suljetussa piirissä. Jos tunteitaan ei tunnista, jää niiden vangiksi. Tunteeton meistä ei ole kukaan, eikä valkoinen takki suojaa pään sisäisiltä myrskyiltä.

Positiivisen löytäminen

Moni negatiivinen tuntemus kohdistuu myös itseen: syyllisyys, häpeä, katumus, pettymys. Huijarisyndrooma ei ole lääkärikunnassakaan tuntematon ilmiö. Useilla meistä on ainakin ajoittain jonkinasteisia ajatuksia, että olemme päässeet asemaamme vain sattuman tai muun ulkoisen tekijän johdosta, emme omista ansioistamme.

Jos kuva itsestä on vaikka huonona kliinikkona, löytää kollegoiden tuhahduksista ja eleistä helposti tälle vahvistusta, vaikka kollegat todellisuudessa olisivat tyystin toista mieltä. Itseen kohdistuvat negatiiviset tunteet ja uskomukset ovat hyviä vahvistamaan itseään, ja särön luominen negatiiviseen kierteeseen on vaikeaa.

Jotta työyhteisö toimisi, tarvitaan sen sisällä liimaksi positiivisia tunteita: innostusta, luottamusta, ylpeyttä, tyytyväisyyttä, iloa. Näitä voi syntyä ihan päivittäisissä kohtaamisissa, ja ne parhaimmillaan tarttuvat vielä negatiivisiakin helpommin. Ne luovat sitä työnimua, josta kroonisen henkilöstöpulan aikana paljon puhutaan.

Positiivista tunteista minulle uusi termi oli yhdessä koulutuksessa esiin tullut myötäylpeys, siis tavallaan myötähäpeän vastakohta. Jokainen nuorempiaan kouluttanut tunnistaa varmasti hetkiä, jolloin on nauttinut tästä fiiliksestä.

Itselle tulee ensimmäisenä mieleen kandi, joka koki valaistumisen hetken ultraäänen kanssa, tai erikoistuva, joka päivystyksen vastuuvuorossa, ikään kuin orkesterin kapellimestarin tehtävässä siis, sai selätettyä ruuhkatilanteen.

Ei tunteiden kaatopaikka

Esihenkilönä ajattelen itseäni usein ukkosenjohdattimena. Tehtäväni on ottaa vastaan turhautumiset, pettymykset, toisinaan aivan töistä riippumattomat surutkin. Yrittää maadoittaa tilanne ja poimia ryöpyn seasta ne asiat, joihin voimme vaikuttaa, nyt tai myöhemmin, ja auttaa hyväksymään ne, joiden kanssa on vain elettävä. Ukkosenjohdatin on kuitenkin eri asia kuin kaatopaikka: työkavereiden negatiiviset tunteet saavat kulkea lävitseni, mutta eivät jäädä.

Jos jotain tunnetta haluaisin itse esihenkilönä luoda ympärilleni, se olisi toivo.

Toivo siitä, että tästä työpaikasta voidaan yhdessä tehdä entistä parempi. Toivo siitä, että yhteistyö tuottaa ratkaisut myös tällä hetkellä ylitsepääsemättömiltä vaikuttaviin ongelmiin. Toivo, joka kantaa vaikeiden päivien ja turhautumisten yli.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.