Elämme säästökuuria. Yliopistojen perusrahoitus supistuu ja tilat kutistuvat, vaikka kampuksille tulee jatkuvasti uusia opiskelijoita ja kertaheitolla kymmeniä uusia pikalinjan tohtorikoulutettavia.

Valtion tuki riippuu sisään otettavien opiskelijoiden ja suoritettujen tutkintojen määrästä. Myös yliopistojen sisäänpääsykokeita aiotaan yhtenäistää. Samalla sote-alueet ovat pahoissa vaikeuksissa, koska lääkäreitä, hammaslääkäreitä ja sairaanhoitajia ei löydy tai heitä löytyy vain vuokralääkärihuutokaupasta. Tämän viikon uutisen mukaan vuokrahammaslääkärin kuukausipalkka on 20 000 euroa eli enemmän kuin pääministerin.

Mitähän näissä raameissa voisi tehdä toisin?

Esitän alla muutamia ajatuksia, joiden pohjana on tavoitella hyvin koulutettuja lääkäreitä, joilla on lääkärin oikeuksien saamisen hetkellä vankka lääketieteellinen koulutus ja potilastyöhön tarvittava ammatillinen pätevyys. Samalla ratkaistaan akuutti lääkäripula.

Halukkaita on paljon

Lääketieteelliseen tiedekuntaan on kova karsinta, koska halukkaita on paljon. Myös tänä vuonna lääketiedettä ja psykologiaa opiskelemaan hakeneiden kohdalla tulee olemaan kova karsinta.

Miten valita alalle parhaat ja soveltuvimmat opiskelijat?

Ei ainakaan pelkkien pääsykokeiden avulla eikä myös minkään yhteishaun kautta. Yleisen lahjakkuuden lisäksi tarvitaan loogista ajattelukykyä, stressin sietoa ja motivaatiota lääkärin työhön, siis muuhunkin kuin varmaan työpaikkaan ja kovaan palkkaan. Sisäänpääsykokeet tarjoavat mahdollisuuden testata motivaatiota, stressinsietokykyä ja alan kannalta tärkeiden aineiden osaamisen tasoa. Biologian, kemian ja fysiikan lisäksi tarvittaisiin tilastomatematiikan ja psykologian pääsykoe.

Tai ehkäpä karsintakurssit pitäisi palauttaa ja siirtää osa pääsykoevaatimuksista niille? Näiden avulla varsinaiset opinnot päästäisiin aloittamaan jo pari askelta edellä entisestä.

Koska valtiolta yliopistojen kautta tiedekuntiin tuleva raha perustuu sisään otettavien opiskelijoiden ja suoritettujen tutkintojen määriin, on lääketieteen kandidaatin tutkinnosta mahdollisesti tulossa ”oikea” tutkinto.

Tämä antaisi mahdollisuuden rakentaa uudenlainen sekä lääketieteen akateemista että kliinistä puolta tukeva sisältö. Uusia vahvoja aineita voisivat olla esimerkiksi tilastomatematiikka ja lääketieteellinen psykologia. Tilastomatematiikan saa motivoivaksi yhdistämällä sen kandidaattityön projektiin. Kandidaattityö sinänsä antaa mahdollisuuden päästä tutkimustyön imuun jo opintojen alkutaipaleella.

Kandivaiheen opinnoissa anatomian, fysiologian ja farmakologian rinnalla tulisi yhtä tärkeänä oppiaineena olla lääketieteellisen psykologian. Nämä neljä keskeistä oppia voisi yksinkertaistettuna määritellä näin: anatomia opettaa rakenteet, fysiologia rakenteiden toiminnan ja farmakologia miten lääkkeet toimivat edellä mainittujen yhteydessä. Psykologia auttaa ymmärtämään miten ympäröivästä maailmasta saadut viestit muuttuvat yksilön kokemuksiksi, tunteiksi, käyttäytymiseksi ja toiminnaksi. Kaikki neljä edellä esitettyä oppialaa ovat lopulta kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa.

Potilaita ei voi hoitaa hyvin, jollei ymmärrä miten keho ja mieli toimivat yhteistyössä. Psykologian avulla oppii myös ymmärtämään omaa mieltään ja käyttäytymistään, mikä myös edistää paitsi potilaan hoitoa myös omaa jaksamista.

Opetuksen painopiste

Lääketieteellisen tiedon määrä kasvaa jatkuvasti ja tarvitsee lisää opetusvolyymiä.

Vaikutelmani on, että samalla kun ammattikorkeakoulut kohottavat profiiliaan lisäämällä opintojen akateemisuutta, lääketieteen opetus muuttuu yhä enemmän ammattikorkeakoulun suuntaan. Opinnoissa painotetaan perustellusti lääkäreiden kouluttamista ensisijaisesti perusterveydenhuollon tarpeisiin. Tähänkin ”ongelmaan” olisi ratkaisu, jossa lääketiede ja yhteiskunta voittaisivat.

Eduskunnalle jätettiin aloite lääkäreiden velvoittamisesta kolmen vuoden työskentelyyn julkisella sektorilla valmistumisen jälkeen.

Tämä olisi nopein tapa saada lääkäreitä perusterveydenhuoltoon. Jos tämä ehdotus sattuisi menemään läpi, täytyisi sen myös palvella lääkärikoulutusta.

Lääketieteen arkityössä tarvittavien taitojen opetusta voisi siirtää tälle kolmen vuoden jaksolle, jonka aikana lääkäriopiskelijoille olisi varattu riittävästi aikaa perehtymiselle (kevyemmät potilaslistat ja nimetyt ohjaajat) ja tämän koulutusjakson kursseille.

Jos valtio saa lääkärikoulutukseen panostamastaan rahasta takaisin kolme vuotta työskentelyä julkisessa terveydenhuollossa, tulisi sen myös turvata tämän jakson perehdytykseen ja opintoihin kuluvat resurssit.

Lääkärin työssä kokemuksella on valtavan suuri merkitys. Kokeneita eläkeikää lähestyviä tai sen juuri saavuttaneita kliinikoita voisi hyödyntää nuorten lääkärien tukemisessa kliinisten kysymysten ratkaisuissa.

Kirjoittaja on LKT, professori emerita ja tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto.