Huoli Suomen alhaisesta syntyvyydestä pysyy jatkuvasti otsikoissa. Tänä syksynä vauvakadosta on syytelty ainakin nettideittailua ja koulun puutteellista lisääntymisvalistusta. Aiemmin syypäänä on nähty myös miesten alhainen koulutustaso, tanssilavakulttuurin katoaminen ja ihmisten yleinen tietämättömyys lapsiperhe-elämän ihanuudesta.

Tässä ja nyt voidaan todeta, että mikään näistä ei ole todellinen syy. Syyt syntyvien lasten vähyyteen ovat paljon isommissa asioissa.

Kehitystä työntävät sellaiset voimat kuin maallistuminen ja individualismi sekä materiaalisen vaurauden lisääntyminen.

Individualismi tarkoittaa, että ihmisen rooli maailmassa ei ole enää palvella jumalaa, perinnettä ja yhteisöä. Sen sijaan mietimme, aivan liiankin kanssa, että mistä juuri minä saisin juuri nyt merkityksen tunnetta.

Vaurauden kasvu tarkoittaa, että elannoksi ja turvaksi ei tarvita jälkikasvua. Koneet hoitavat asioita, joihin ennen tarvittiin lapsityövoimaa. Vanhuudenturvan toivotaan löytyvän yhteiskunnan rakenteista tai säästötililtä.

Lisäksi elämme maailmanhistoriassa ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa naiset voivat valita, mitä elämältään haluavat. Ehkäisypillerit keksittiin kyllä jo 1960-luvulla, mutta kesti paljon pidempään, että ne olivat kaikkien saatavilla ja ominaisuuksiltaan siedettäviä. Edes Suomessa, joka on verrattain tasa-arvoinen, ei naisilla ole kovin pitkään ollut aidosti mahdollisuutta valita. Taloudellisesti ja kulttuurisesti on saneltu että naisen on ”päästävä” naimisiin ja pyrittävä äidiksi. Aikanaan jopa lait ja verotus ovat ohjanneet tähän. Jos tätä oletusta ei ole halunnut toteuttaa, on naisella täytynyt olla rahaa ja siviilirohkeutta.

Syntyvyyttä vähentävät siis globaalit, vuosisataiset kehityskulut. Syytetyn penkillä pitäisi olla itse moderni elämä.

Silti Suomessa puhutaan aivan kuin väestönkasvun taittuminen olisi kansallinen harmi. Oikeasti lapsiluku vähenee lähes kaikkialla maailmassa. Missään jälkiteollisessa maassa väestö ei enää uusiudu, eli naiset eivät keskimäärin saa useampia kuin 2,1 lasta.

Lapsiluku on vähentynyt Suomessa nyt 80 vuotta. Se on poliittinen ongelma, sillä järjestelmä pohjautuu jatkuvalle kasvulle. Kasvupakkoon perustuva talous kärsii, jos väestö ei lisäänny. Niinpä päättäjät ovat vuosikymmenestä toiseen patistelleet kansalaisia väestötalkoisiin. Keinot ovat olleet pipertelyä megatrendien varjossa. Ne eivät ole tehonneet ja toisinkin voisi tehdä. Vauraus on näiden 80 vuoden aikana moninkertaistunut. Sitä tasaamalla voisi rahoittaa palveluita. Lisää ihmisiä ei tarvita.

Nykyisen ympäristökriisin syynä ovat maailman ihmisten määrä ja heidän mahdollisuutensa kuluttaa. Siksi esimerkiksi Väestöliiton väite, että Suomen väestö voisi ekologisen kestävyyden nimissä yhä kasvaa, on puppua. Jokainen syntyvä ihminen kilpailee tilasta ja ravinnosta muiden elollisten kanssa.

Suomalaisten lisääntymisen suhteen vallitsee kaksoisstandardi. Globaali väestönkasvu on ympäristöongelma, mutta Suomeen pitää syntyä lisää lapsia. Samalla tavallahan massasukupuutto on surullista, mutta Suomessa pitää ampua sudet, karhut, valkoposkihanhet, ilvekset, naakat, ketut, mäyrät ja suunnilleen kaikki paitsi ehkä saimaannorppa.

Yksi suomalainen kuluttaa valtavasti luonnonvaroja. Syntyvyyden väheneminen on yksi niistä harvoista myönteisistä asioista, joita ekokriisissä on näkyvissä.

Syntyvyyden laskuun kuuluu myös huoli siitä, kuka hoitaa vanhukset tulevaisuudessa, kun sukupolvet pienenevät. Tämä huoli on lähinnä hurskastelua. Julkinen vanhustenhoito on, ainakin Helsingissä, ollut toistakymmentä vuotta ala-arvoista. Vanhainkotiin ei pääse, koska se maksaisi liikaa ja "kotihoito" tarkoittaa vaihtuvien ja stressaantuneiden hoitajien yhä lyhyempiä pyrähdyksiä tarkastamassa, onko vanhus hengissä. Väkimäärästä ei hoivakriisissä ole kyse, vaan siitä, etteivät päättäjät halua käyttää siihen rahaa.