Olen kirjoittanut reilun kymmenen vuoden ajan Lääkärilehteen, ensin verkkokommentteja ja vuodesta 2019 alkaen kolumneja.

Nyt olen päättänyt luopua tästä etuoikeudesta. Syitä tunnistan kaksi.

Ensinnä yksinyrittäjänä toimiminen. Niin paljon kuin pidänkin varsinaisesta työstäni psykoterapeuttina, työnohjaajana, kouluttajana ja (kolumnienkin) kirjoittajana, kuuluu yrittämiseen koko joukko vähemmän innostavia velvoitteita. Eikä ketään kenelle delegoida!

Ulkoistaa toki voisi, mutta budjetti on tiukka. Olenkin tehostanut toimintoja hoitamalla työntekijän ja toimitusjohtajan roolieni lisäksi myös kaiken hallinnollisen ja perustehtävää tukevan suorittavan työn. Siis ajanvaraukset, kirjaamisen, reskontran, viestinnän, it-tuen, lupahakemukset, sopimusasiat, siivoamisen. Ylitöitä kertyy.

Kun työmäärä ahdistaa, kuuntelen Rainbown upeaa Stargazeria vuodelta 1976. Kuunnelkaapa sen sanomaa:

Laulaja raataa orjatoveriensa kanssa aavikolla, helteessä ja sateessa, kahleiden ja ruoskien paineessa. On jano. Selkä on ihan rikki. Rakenteilla on kivinen, korkea torni. Jöötä pitää muuan hiekan yli ilmaakin kevyempänä liukuva velho. Urakka on kestänyt jo yhdeksän vuotta, rakentajia menehtyy, eikä kukaan tunnu tietävän mikä tämän hökötyksen tarkoitus on. Laulaja kyllä kysyy velholta, mutta vastausta ei kuulu.

Laulaja pohdiskelee sitten itse. Mistä velho on tullut, missä on hänen kotitähtensä? Onko se kaukanakin tästä todellisuudesta? Olemmeko kenties kaikki lähdössä sinne, tämän kivitornin avulla? Raadannan keskellä laulaja vakuuttuu velhon visiosta. Minä uskon! Sinä tulet lentämään! Ja minä mukanasi! Koska lähdemme?

Ja sitten: kuuma tuuli liikkuu aavikon poikki. Tuntuu että hetki on koittanut. Velho kiipeää tornin huipulle… Ja hyppää alas. Hiekassa on verta. Aika pysähtyy.

Voisi luulla tarinan päättyvän tähän. Kuvittelen huikean korkean tornin varjon, kuolleen velhon jättimäisen ruumiin, rauenneet kahleet ja lepäävät ruoskat. Orjat puhelemassa keskenään: Olipahan savotta, ja minkä vuoksi. Imple sitä ja mentaatio tätä… Ensi kerralla ei kyllä suostuta, jos ei edes tiedetä, onko ideana lentää vai pudota.

Mutta biisi jatkuu!

Laulaja kyllä voivottelee tapahtunutta, mutta samalla käynnistyy hämmästyttävä metamorfoosi: hän sulautuu velhon (ilmeisesti yhä elävään) mieleen. Laulaja näkee sateenkaaren ja kokee ajan seisahtuneen. Hän ymmärtää saaneensa velholta takaisin oman tahtonsa, mutta käyttää sitä matkustamalla sittenkin velhon mukana. Silmät verta vuotaen (!) hän laulaa haltioituneena: Vie minut takaisin, kotiin!

Tästäpä pääsemme toiseen luopumisen syyhyn. Yksinyrittäjänä on organisaationsa jokainen porras. Ties miltä planeetalta pölähtänyt johtokunta ja pohjantähteen kuuliaisesti kurottava välipäällikkö. Vision kahleissa kanssakituuttava kollega, jonka kanssa jupisee tai liittoutuu tai kilpailee tai minkä suhtautumisen mielivallan tuntua vastaan nyt kulloinkin saa suojakseen riivittyä.

Siksi minun on pidettävä erityisen tarkkaan huoli, etteivät työ ja oma elämä sulaudu haltioituneina yhteen.

Etten orjuuta itseäni sekapäisellä ja tuhoni varmistavalla visiolla, josta aika ajoi jo ohi.

Mitäpä tähän lisäämään. Rainbow lisäsi Rising-levyn seuraavan kappaleen ”A Light in the black”. Samainen vapautunut raataja vielä ihmettelee, että näinkö tässä tosiaan pääsi käymään: tuli tavoiteltua jonkun toisen tähteä. Ehkä Stargazeriin kuvittelemani sulautuminen purkautuu ja laulaja voi nyt seurata omaa unelmaansa.

Joten kiitos kollegat lukemisesta! Tämä torni kaatuu ja minä lähden tähyilemään valoa joulukuisessa mustuudessa.