Eräänä tammikuisena sunnuntaina olin lounaalla ruuhkaisessa ravintolassa, jossa seurasin vieressä istuvien asiakkaiden keskustelua terveydenhuollon nykytilasta. Keskustelussa jaettiin omakohtaisia kokemuksia, joista yksi jäi erityisesti mieleeni.

Asiakas kertoi kokemuksistaan syöpäpotilaana. Hän kertoi ystävälleen tavanneensa jokaisella käynnillä eri lääkärin. Hän oli kokenut, ettei kukaan ollut ehtinyt paneutua hänen tilanteeseensa, ja kuvasi hoitopolkuaan turvattomaksi: ”Miksi olisin luottanut saavani parasta mahdollista hoitoa, kun olin jokaiselle lääkärille vain satunnainen ohikulkija muiden joukossa?”

Heti seuraavassa kuussa istuin junassa ja ajauduin todistamaan viereisellä penkkirivillä käytävää keskustelua. Penkkirivillä ihmeteltiin taannoista päivystyskäyntiä, jolle oli päädytty ilmeisesti akuuttien hengitystieoireiden vuoksi: ”Kyllä ennen lääkäri tutki potilaan, kuunteli keuhkot ja katsoi korviin. Lääkäri taitaa nykyään olla vain sairaanhoitajan kumileimasin.”

Tämäkään potilas ei ollut kokenut lääkärin läsnäoloa.

Keskiössä potilas-lääkärisuhde

Nämä kertomukset eivät ole harvinaisuuksia. Tällaiset arjen ohikiitävät kommentit kertovat muutoksesta, joka pitää ottaa vakavasti. Suomalaisten luottamus sosiaali- ja terveyspalveluihin on viime vuosina romahtanut, eikä lääkärikuntaakaan voi pitää tälle luottamuspulalle immuunina.

Ammattikuntamme arvostusta ja professiomme yhteiskunnallista erityisasemaa ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Lääkärikunnan asema nojaa potilaiden kokemaan varmuuteen siitä, että lääkäriä pääsee tarpeen vaatiessa tapaamaan ja että lääkäri on potilaansa puolella.

Omalääkäriyden vahvistamiseen tähtäävät toimenpiteet ovat askel oikeaan suuntaan. Häiriökysynnän kitkeminen ja palveluiden vaikuttavuuden lisääntyminen ovat tärkeitä tavoitteita. Lopulta kyse on potilas-lääkärisuhteen palauttamisesta hoidon keskiöön.

Ei läsnäoloa, ei luottamusta

Valmistuessaan lisensiaatiksi lääkäri vannoo valan, jossa hän sitoutuu asettamaan potilaansa etusijalle. Vaikka olemme kulkeneet pitkän matkan valan syntysijoilta nykypäivän sosiaali- ja terveydenhuollon pirstaloituneeseen palvelujärjestelmään, tarinan voima ei ole kadonnut.

Myös vuonna 2026 valmistuva lääkäri sitoutuu olemaan potilaansa puolella. Kysymys kuuluu, miten varmistamme, että valan sanoma välittyy potilaille myös tekojen tasolla.

Kun lääkärin työ etääntyy potilaasta – ihmisestä potilaan roolissa – etääntyy myös potilas lääkäristä. Meidän on tehtävä näkyväksi se, minkä tiedämme yhä todeksi: lääkäri välittää. Omalääkärimallien luominen ja irrottautuminen päätoimisen konsultin roolista ovat tärkeitä rakenteellisia ratkaisuja. Inhimillinen kohtaaminen on lääkärin jokapäiväinen henkilökohtainen valinta.

Luottamuksen menettäminen voi tapahtua hätkähdyttävän nopeasti, mutta takaisin sitä ei takuulla niin vain saada.

Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, kansanterveystieteen kliininen opettaja ja Lääkäriliiton professiojaoksen jäsen.