Törmäsin termiin viheliäinen ongelma (wicked problem) vasta tänä keväänä, vaikka termi juontaa juurensa 70-luvun alkupuolelle 50 vuoden taakse.

Viheliäisistä ongelmista voi lukea lähes päivittäin sanomalehdistä, joten mistään mystisestä tai harvinaisesta ilmiöstä ei ole kyse.

Pirullisiksikin ongelmiksi niitä on myös kutsuttu. Ne kuvaavat sellaista ongelmaa, johon on vaikea löytää yksiselitteistä, kaikkia tyydyttävää ratkaisua. Yleensä ratkaisut ovat kömpelöitä ja aina jostakin näkökulmasta epäonnistuneita. Suomeksi sanottuna ratkaisut luovat taas uusia ongelmia.

Ilmastokriisi on usein esiin nostettu viheliäinen pulma.

Toisaalta siihen olisi olemassa vähemmän kömpelöitäkin ratkaisuja, mutta erityisen hankalaksi on osoittautunut, ettei ongelman ratkaisusta olla yksimielisiä, ja sinällään selväpiirteinen ongelma on myös politisoitunut kuten ongelmat yleensäkin.

Joku haluaa ratkaista ilmastokriisin ennaltaehkäisevin keinoin, toinen luottaa tulevaisuuden teknologiseen kehitykseen (vaikka molempia tarvitaan).

Toinen haluaa, että ratkaisu tehdään jossakin muualla, toisessa maanosassa, toinen haluaa vaikuttaa itse omaan hiilijalanjälkeensä.

Toinen takuuvarma viheliäinen ongelma on Israelin ja palestiinalaisten kärhämä. Gazan kriisin seurauksena useakin viisas taho esitti ratkaisuksi kahden maan mallia. Tämä ehdotus on siirtynyt ainakin hetkeksi taka-alalle, kun samat viisaat kuulivat, että ko. ratkaisua on yritetty ensimmäisen kerran jo vuonna 1947. Jostain kumman syystä hyvä ajatus kuoli alkumetreille, kun rajoista kun ei päästy sopuun.

Hybridivaikuttamisen estäminen itärajalla kuulostaa myös aidon pirulliselta ongelmalta. Ratkaisussa täytyy unohtaa perustuslaki, kansainväliset sopimukset ja osin eettiset periaatteet. Joka tapauksessa mahdollinen ratkaisu tulee olemaan kömpelö ja estämään myös aidosti turvapaikkaa tarvitsevien pääsyn Suomeen.

Ongelmien aarreaitta

Jostain syystä tuntuu huojentavavalta, että terveydenhuolto näyttää olevan kaikessa kompleksisuudessaan viheliäisten ongelmien aarreaitta.

Esille on nostettu esimerkiksi vanhusten hoivan järjestäminen. Länsimaat ovat kömpelöiden ratkaisujen edessä. Kehitetäänkö keinoälyvajakkeja robotteja vai lasketaanko hoivan tasoa niin, ettei hoivasta voi enää puhua? Ensin mainittu sentään tuo jotakin uutta väriä ratkaisujen pohtimiseen.

Terveydenhoidossa riittää muutakin ihmeteltävää.

Yhdysvaltain kallis terveydenhuoltojärjestelmä lisää terveyseroja, ja Yhdysvaltain hyväosaisimmat ovat väestötutkimusten mukaan sairaampia kuin huono-osaisimmat britit. Suomessakin nilkutetaan hyvää vauhtia kohti kahden kerroksen väkeä; niihin, jotka pääsevät erikoislääkäriin samana päivänä ja niihin, jotka ehkä joskus jossakin kohtaa pääsevät lääkäriin.

Lainsäädännöllä on yritetty löytää hoitoon pääsyyn napakkaan aikarajaan sidottuja käytänteitä, mutta uusia aidosti toimivia malleja on ollut vaikea löytää. Ja kun hallitus lyhyen aikavälin säästöjen toivossa päätti poistaa nuo aikarajat, kömpelyysmittari alkaa ulista hehkuvan punaisena.

Mukavan kömpelö ratkaisu

Otetaanpa tähän yksi nykylääketieteen arkinen, toki aiempia vähäpätöisempi, mutta silti viheliäinen ongelma. Keksitään sille mukavan kömpelö ratkaisu. Eli aikuisten ADHD:n diagnosointi.

Samanaikainen yli- ja alidiagnostiikka on sinällään oiva saavutus. Kun tutkimuksiin ohjatut ja/tai sinne haluavat täyttävät muutenkin ahdingossa olevien mielenterveyspalvelujen jonot, voimme kai sanoa olevamme kohtuullisen hankalan ongelman äärellä.

Tähänkin löytyy nopea ja sujuva mutta taatusti arveluttava ratkaisu! Alennetaan kertaheitolla aikuisten keskittymishuolista kärsivien diagnostiikan kriteerejä ja kynnystä.

Tehdään pikaiset seulat ja aloitetaan napakka lääkehoitokokeilu, johon tutkittava antaa kirjallisen suostumuksn. Jos lääkkeestä tulee selvä vaste, annetaan diagnoosi. Lapsuuden jälkikäteen muistelun voi jättää väliin, koska sekä tutkittava että vanhemmat muistavat seurantatutkimusten perusteella varhaislapsuuden tapahtumat valikoivasti ja/tai epävarmasti (kts. myös tuore mielipidekirjoitus ).

Saksassa tehdyssä tutkimuksessa seurattiin kymmenen vuoden ajan lähes sadantuhannen ADHD-potilaan lääkehoitoja. ADHD-diagnoosin aikuisena saaneet käyttivät lääkkeitä hyvin lyhyen aikaa mediaanin ollessa noin kolme kuukautta. Merkittävä osa sai lääkemääräyksen vain kertaalleen.

Tutkijat pohtivat, että selittäjänä ovat todennäköisesti juuri empiiriset lääkehoitokokeilut. Minäkin tapasin äskettäin ensimmäisen kuntoutuja-asiakkaani, joka kertoi olevansa parhaillaan ADHD-lääkehoitokokeilussa. Lääkevaste kuulemma varmistaisi diagnoosin!

Ratkaisu on helppo mutta tietenkin mahdottoman kömpelö. Lääkkeitä valuisi viihdekäyttöön, joku niihin tietenkin koukuttuisi. Neropatti voisi tietenkin sanoa, että niinhän tapahtuu jo nyt – ainakin suuressa maailmassa. Ylidiagnostiikkaa tämä ei tietenkään estäisi, mutta eipä sitä näytä estävän nykyinen toimintatapakaan.

Mutta kokeilkaapa huviksenne! Viheliäisiin ongelmiin on jostakin syystä terapeuttista etsiä aidosti kömpelöjä ratkaisuja.

Ja eihän sitä koskaan tiedä, josko joku jossakin keksii sen kaikkein kömpelöimmän ratkaisun, joka osuu kerrankin oikeaan tarjoten ytimekkään ja toimivan avauksen liki mahdottomaan ongelmaan!

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.

Lukuvinkki: Susan Heikkinen: Aikamme viheliäiset ongelmat – Viheliäinen ongelma -termin käyttö nykysuomessa