Työpaikkaruokala on mielenkiintoinen paikka tarkkailla ihmisiä. Kuka istuu kenen pöytään, mitä keskustellaan.

Opiskeluaikaani olisi ollut suorastaan hävytöntä, että yliopistosairaalan ruokalassa kandi olisi istunut sisätautilääkärien pöytään – itse asiassa tällaisesta tilanteesta tuli kerran isompikin selkkaus, minkä jälkeen siihen pöytään, jonka kaikkien piti tietää kuuluvan sisätautilääkäreille, tuli oikein lappu ”varattu sisätautilääkäreille klo 11-12.30”. Yhtä poikkeuksellista olisi ollut lääkärin istua hoitajien pöytään tai yhtään kenenkään hallintoa edustavan minnekään ”oikeita töitä” tekevien pöytään.

Ensimmäiset kaksi vuotta talon niin sanottuun keskijohtoon kuuluvana tein aivan liikaa kliinisiä töitä, omasta mielestäni pakon edessä, siihen nähden, että omatkin työt pitäisi hoitaa.

Tekemättömiä töitäni paikkasi osin ylihoitaja-työparini, osin esihenkilöni. Osin opin, mitä voi jättää tekemättä tai huonolle valmistelulle, jos ei ehdi. En ollut millään muotoa tyytyväinen työsuoritukseeni, mutta tunnistin paikan, jossa oltiin: työpaikkaruokala.

Kun joskus ehdin ruokalaan asti syömään, tunsin ruokajonossa toki esihenkilöideni silmät selässäni. ”Taas potilastöissä”, pystyi lukemaan hivenen pettyneestä katseesta, kun näkivät minut sairaalan sinisissä. Tiesivät, että tänäänkin olisi turha odotella reklamaatiopinkan pienenemistä tai että olisin jotenkin valmistautunut parinkymmenen miljoonan euron budjettineuvotteluun. Vältin esihenkilöitäni sisältäviä pöytäseurueita, jottei tulisi turhia kysymyksiä, joihin en osaisi vastata.

Sen sijaan koin, että minun oli helppo istahtaa mihin tahansa lääkärien tai hoitajien pöytään ruokailemaan. Olin edelleen yksi meistä. Samassa sinisessä tekokuitupyjamassa kuin kaikki muutkin, toki jo vuosikaudet ilman lääkärintakkia. Jollain tavalla edustin varmaan yhtä sankarilääkärityyppiä: pystyy johtamaan vähän siinä vasemmalla kädellä potilastöiden lomassa, priorisoi ”oikeita töitä” ja jättää hallinnon hommat tekemättä, jos on ihmishenkiä pelastettavana. Tietää, mikä on oikeasti tärkeää, ja sehän on totta kai kliininen työ.

Paloin kuitenkin loppuun.

Tai melkein loppuun: sain jotenkuten pidettyä työkykyni – tai ainakin kykyni käydä töissä. ”Kympin tyttö” ei kestä loputtomiin sitä, että hoitaa kahta työtä sietämättömän huonosti. Potilaat päivystyksessä tai osastolla joutuivat odottamaan sitä, että vapauduin pakollisesta kokouksesta. Kandien katseissa näki pettymyksen, kun en ehtinytkään avuksi. Pään ympärillä oli tuskainen, puristava tunne, kun meni palaveriin, josta ei ymmärtänyt aiheesta mitään, kun ei ollut ehtinyt perehtyä, mutta ymmärsi sen, että tämä olisi ollut tärkeää.

Rekrytointiin minulla ei tietenkään ollut aikaa, mutta kuin ihmeen kautta sain puoleksi vuodeksi kaksikin erikoislääkäriä talon ulkopuolelta töihin omien lisäksi. Samaan aikaan keikkapäivystäjätilanteemme koheni muutamassa kuukaudessa siitä, että meillä oli kuluvalle viikolle usein toistakymmentä vuoroa vapaana, siihen, että joudun jatkuvasti pahoittelemaan lääkäreille, ettei meillä ole lähikuukausina heille sopivia vuoroja tarjolla lainkaan. Minulle tarjoutui mahdollisuus tehdä niitä töitä, mihin minut oli palkattu.

Ja se oli kivaa.

Vaatteiden merkitys

Liian monesti viikon ainoa hallintopäiväni oli ollut puuttuvan yöpäivystäjän vuoksi valvottua yötä seuraava ”aktiivivapaa”, joka olisi oikeasti pitänyt olla nukkumassa.

Jokainen, joka on yrittänyt tuossa mielentilassa tehdä edes ostoslistaa viikon ruuista, voi samaistua siihen tunteeseen, kun yritin kahlata vastuualueeni tuloslaskelmaa tuolla aivotoiminnan vauhdilla.

Kohentuneen lääkäritilanteen myötä pystyin jopa jättämään itselleni valmisteluaikaa kalenteriin jostain tupsahtavien palaverien ja kokousten väliin. Huomasin toki myös, että kalenteriin alkoi ilmestyä paljon uuttakin. Minulla on lapsuudesta asti ollut paha tapa avata suuni ”väärässä” kohdassa, mistä on usein seurannut uusia hommia hoidettavaksi.

Toisaalta en ongelmatilanteiden edessä jaksa voivotella vaan mieluummin kokoan porukan, jolla ne ratkotaan. Lisäksi löysin itseni yhtäkkiä sijaistamasta esihenkilöäni eli johtamasta koko sairaalaa.

Sen sijaan, että olisin tehnyt viisi päivää tai yötä viikossa potilastöitä ja yrittänyt räpiköidä omat työni siihen päälle, teinkin yhtäkkiä vain nollasta yhteen vuoroa viikossa potilastöitä. Erään päivystyksen hoitajan kysellessä, miksi minua näkee niin harvoin enää potilastyössä, sanavalmis osastonylilääkärimme totesi: ”Kuule, mitä vähemmän Terhiä näette, sen parempi tälle klinikalle.”

Sairaalan sinisen virkapuvun sijaan aloin ilmestyä ruokalaan siviileissä. Esihenkilöideni pöydästä ilme muuttui hyväksyvään hymyyn: ”viimein”. Hoitajien pöytään istuessani jutut kulkivat edelleen samaa rataa kuin toisessakin työasussa. Sen sijaan lääkärien pöydissä aloin tuntea itseni hieman ulkopuoliseksi. Sinivalkoisten asujen keskellä olin välillä oranssissa paidassa konkreettisesti kuin huutomerkki. Mutta enemmänkin koin suhtautumisen muuttuneen. ”Tuokin menetetty väärälle puolelle”, tuntui katseista.

Olin muuttunut yhdestä meistä yhdeksi niistä ihan vain vaatteita vaihtamalla.

Lääkärit johtajina

Lääkärit haluavat lääkäreitä johtamaan. Sitten, kun lääkärit siirtyvät johtamaan, he eivät yhtäkkiä olekaan lääkäreitä. He ovat hallintoa, jotain, joka vain pyrkii vaikeuttamaan kliinikkolääkäreiden työtä kaikenlaisilla säästöillään ja määräyksillään. He ovat unohtaneet kaiken kliinisestä työstä ja siitä, mikä siinä oli tärkeää. Tekevät leikkauksia koulutusmäärärahoihin, koska eivät enää muista, miksi kouluttaudutaan. Kieltävät uusia investointeja ihan vain kiusallaan tai talouspuolen määräyksestä.

Kun olen hieman päässyt kurkkaamaan pimeälle puolelle, voin kertoa salaisuuden: Lääkäriys ei häviä. Mikään siitä, miten kannetaan vastuuta potilaasta, ei muutu mihinkään, kun otetaan vastuu palveluista.

Eikä kollegiaalisuus häviä.

Se, että vääristä paikoista säästetään, ei useinkaan ole lääkärien päätös. Pinnan päällä voi näyttää tyyneltä ja rauhalliselta, mutta pinnan alla räpylät käyvät vimmatusti, että kurssi korjaantuisi oikeaan suuntaan. Jos – ja kun – joudutaan kuitenkin tekemään lääkärien näkökulmasta huonoja päätöksiä, lääkärijohtajien epäkiitollinen tehtävä on tuoda nämä esille, jolloin he joutuvat usein päätösten ”kasvoiksi”, vaikka olisivat edellisen kuukauden tehneet vimmatusti töitä juuri toisenlaisen ratkaisun eteen.

Oman klinikkani lääkärikokouksessa saatan vielä pyöritellä silmiäni joidenkin päättömyyksien äärellä, mutta jos joudun esittelemään samaa asiaa koko sairaalan yleisessä lääkärikokouksessa, pokan on pidettävä paremmin. Speksissä opiskeluaikoina totesimme, että näytteleminen on olennainen osa lääkärin työtä. Se on sitä myös lääkärijohtajille.

Olen siirtynyt välillä tekemään ihmiskokeita ruokalassa.

Jos olen tullut yksin syömään, istahdan tyhjään pöytään ja seuraan, kuka istuu seuraani vai istuuko kukaan, ja vaikuttaako se, missä asussa olen. Tervetuloa koekaniiniksi!

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.