Opiskelijaristeilyllä päätettiin yön pikkutunneilla todistaa, että tajuissaan olevan ihmisen voi intuboida. Nieluputken virkaa toimitti hohtava cocktailkoriste. Tapaus Kevätpörriäinen osoittaa mm. vanhan viisauden todenperäisyyden.

”Opiskelijaristeilyn yön pikkutunneilla oli jotain keskustelua tajuissaan olevan ihmisen oksennusrefleksistä ja joku jopa väitti, ettei tajuissaan olevalle voida asettaa nieluputkea tämän oksentamatta. Niinpä humalaisen kaikkivoipaisena päätin todistaa väitteen vääräksi ja nappasin ystäväni juomasta 22 cm pitkän ja halkaisijaltaan 0,5 cm paksun hohtavan muoviputken. Laitoin sen kokonaan suuhuni ja kurkkuuni. Ensimmäinen kerta meni niin kuin pitikin, mutta uusiessani temppua kaikki ei mennytkään putkeen. Vaikkei oksennusrefleksini erityisen herkkä olekaan, niin nielemisrefleksi ­näemmä kuitenkin toimii. Niinpä muoviputki sujahti yskimisestä huolimatta mahalaukkuun asti.”

Myrkytystietokeskuksen konsultaatiossa ilmeni, ettei putkesta tai sen itsevalaisevasta sisällöstä ole akuuttia vaaraa, eikä tällaista muutoinkaan olisi syytä odottaa elintarvikekäyttöön hyväksytyltä koriste-esineeltä.

Potilaan huoli kuitenkin heräsi siinä vaiheessa, kun esineen luonnollisen poistumisen merkkejä ei vielä viikonkaan kuluttua ollut havaittavissa. Tällöin epävirallinen, psykiatrisesti orientoituneelle opiskelijalle ja tutkijalle osoitettu hieman kiusaantunut käytäväkonsultaatio käynnisti asiasta laajan pohdinnan.

Tukos tai perforaatio?

Tapaus kirvoitti kollegoiden parissa vilkkaan verkkokeskustelun. Pohdittaviksi asioiksi nousivat mm. esineen mahdolliset riskit. Olisiko mahdollista, että putki voisi maha-suolikanavassa liikkuessaan aiheuttaa tukoksen tai perforaation? Entä mitä tapahtuu muoville sen altistuessa happamalle mahanesteelle? Olisiko mahdollista, että happo pehmentäisi muovia niin, että putki pääsisikin vaivatta liikkumaan luonnollista tietä ulos asti? Vai kävisikö peräti niin, että taipuisa muovi muuttuisikin kovaksi ja teräväksi lisäten perforaatioriskiä?

Syrjähtipä vilkas keskustelu niinkin pitkälle, että tarinan todenperäisyyttäkin epäiltiin. Vaikka tapaus olikin alkuun puhtaan kirurginen, nousivat myös psykiatriset ulottuvuudet nopeasti esille ja verkkoyhteisössä ehdittiin jo peräänkuuluttaa niin mini-interventiota alkoholinkäytön suhteen kuin psykiatrin konsultaatiotakin.

Melko yksimielisiä oltiin kuitenkin siitä, että esineen paikka tulisi todentaa ja arveltiin, että se saattaisi vatsan natiiviröntgenissä näkyäkin, joten potilas hakeutui kuvannettavaksi. Kuvassa näkyi hienoisen röntgenpositiivinen pitkulainen esine, joka näytti olevan jokseenkin pitkittäin ventrikkelissä, toinen pää funduksessa ja toinen antrumin alueella.

Tähystykseen?

Tällä välin selvitettiin myös, mitä esineelle voitaisiin tehdä, jos se edelleen olisi maha-suolikanavassa. Edelleen sujuvasti käytävällä konsultoitu gastrokirurgi arveli, että mikäli esine edelleen olisi ventrikkelissä, se olisi helposti poistettavissa tähystämällä. Niinpä jatkosuunnitelmaksi tulikin potilaan lähettäminen gastroskopiaan. Tapaus kuitenkin ehti ratketa kaksi päivää ennen tätä:

 ”Olin sitseillä ja varsin nestepitoisen illan aikana aloin kokea outoa pahaa oloa. Menin varmuuden vuoksi vessaan ja pari kertaa yökkäilinkin pöntön äärellä, mutta mitään ei tullut ulos. Kun olin jo lopettanut yökkäilyn ja lähdössä pois, tunsin kurkussani jotakin. Ja kyllä, muoviputkihan se siellä, aivan samassa kunnossa kuin 20 päivää sitten. Säästyttiin sentään siltä tähystykseltä.”

Oltuaan siis tasan 20 vuorokautta potilaan ventrikkelissä, cocktailkoriste lopulta poistui samaa tietä kuin oli tullutkin – ja lopulta jokseenkin samasta syystäkin. Tarinan erikoislaatuisuus ja opettavaisuus huomioiden päätettiin yksissä tuumin sen enemmistä mini-interventioista ja psykiatrin konsultaatioista luopua. Similia similibus curantur, sanovat eräät...

R. Rikhard Hautala
LK, tutkija, vs. avohoidon erikoislääkäri

Jaakko Uotila
fil. yo.

Turun yliopisto