"Hyvä näkö ja vakaa käsi" (pääkirjoitus SLL 3/2002)
Näillä kahdella perustaidolla varustettu sairaanhoitaja voisi Lääkäripäivien avajaisissa puhuneen peruspalveluministeri Osmo Soininvaaran mukaan hoitaa ainakin osan nykyisin lääkärien tehtävänä olevia toimenpiteitä. Ministeri Soininvaaralla oli epäilemättä tuossa puheensa kohdassa pieni pilke silmäkulmassaan. Tästä huolimatta ministeri pitänee asiaa tärkeänä, koskapa palasi arvovaltaisessa tilaisuudessa pidetyssä puheessa samaan teemaan, jota piti esillä jo keväällä lääkärilakon aikana. Kysymys hoitajien ja lääkärien välisestä työnjaosta ei tietenkään ole mikään tabu, josta ei saisi tai ei pitäisi keskustella, jos siihen arvellaan liittyvän merkittäviä ongelmia.Niin ministeri Soininvaaran puheeseen kuin yleisemminkin lääkärien ja hoitajien työnjaosta käytyyn keskusteluun liittyy olettamus, että lääkärit tekevät julkisessa palvelujärjestelmässämme nykyään tehtäviä, joihin he ovat ylikoulutettuja. Jos näitä yksinkertaisia tai helppoja töitä siirrettäisiin hoitajille, lääkärikapasiteettia säästyisi vaativampiin ja lääkärin koulutusta paremmin vastaaviin tehtäviin.
Lääkäriksi koulutettavien määrästä on väännetty Suomessa kättä 1970-luvulta lähtien, jolloin viimeiset kaksi lääketieteellistä tiedekuntaa perustettiin Tampereelle ja Kuopioon. Maan nykyinen lääkäritiheys, eli yksi lääkäri 270 asukasta kohden, on EU-maiden keskitasoa suurempi. Tästä on oikeus päätellä, että lääkäripulaan täytyy olla muitakin syitä kuin lääkärimäärän absoluuttinen vähyys. Tilanne muuttuu entistä omalaatuisemmaksi, kun muistamme, että sairaanhoitajien määrä suhteessa lääkäreihin on Suomessa EU-maiden suurimpia, ellei peräti suurin, ja että hoitajiemme koulutus ei tasoltaan ole EU-tasoa kehnompi. Näiden tietojen valossa keskustelu hoitajien töissä puuhastelevista lääkäreistä antaa aihetta ihmettelyyn.
Monien muiden ohella myös ministeri Soininvaara varoitteli aiheellisesti siitä, että ilman nopeita ja radikaaleja ratkaisuja terveydenhuollon ongelmaksi nousee hoitajapula, joka on todennäköisesti pahempi kuin lääkäripula konsanaan. On syytä selvästi nähdä, että jo lähivuosina terveydenhuollon kehittymisen tärkein reunaehto on alalle saatava koulutettu työvoima kokonaisuudessaan. Tämä ongelma on rakenteellinen. Olipa lääkärien ja hoitajien työnjakokeskustelun lopputulos mikä hyvänsä, siinä on kuitenkin kyse palvelujärjestelmän kehittämisen marginaaliasioista.
Kuopiolainen työryhmä on tutkinut keskeisten terveydenhuollon ammattiryhmien valmiuksia tarkistaa tehtäviensä jakoa. Tulosten mukaan hoitopuolella on jonkin verran suuremmat valmiudet ottaa vastaan uusia tehtäviä kuin lääkäreillä on halua näistä töistä luopua. Syitä on arvatenkin monia.
Lääkärit ovat tuoneet esille omia kokemuksiaan tuloksista, joita sairaanhoitajien koulutusuudistukset ovat parin viime vuosikymmenen aikana tuottaneet. Niiden pohjalta voi kysyä, minkälaisiin käytännön työn edellyttämiin valmiuksiin sairaanhoitajien nykykoulutus tähtää. Työnjakoa ei voi muuttaa, elleivät kaikki alan toimijat ole vakuuttuneita siitä, että hoitajakoulutus tuottaa edelleen ammattilaisia, joita pakollisen kansliatyön lisäksi kiinnostaa vakaan käden ja tarkan silmän käyttö käytännön työssä.
Tehtävät, joissa työnjaon tarkistamista hoitajien ja lääkärien kesken voisi miettiä, vaihtelevat hyvin paljon erikoisaloittain. Painopiste lienee kuitenkin perusterveydenhuollon puolella. Vaikka Suomessa onkin todistettu, ettei turhia lääkärissäkäyntejä ole, perus- ja työterveydenhuoltoa kuormittavat monet lasten ja aikuisten lievät infektiosairaudet, pienet vammat, ihon ja aistinelinten pikkuvaivat, pulmalliset elämäntilanteet ja monet muut "pikkurempat", joiden takia helposti hakeudutaan lääkärin vastaanotoille. Vaadittujen erilaisten lääkärintodistusten määrän ja tarpeen voi varmasti myös kyseenalaistaa. Tämäntyyppisissä kysymyksissä jatkuva pohdinta, kuka tekee mitäkin, on varmasti paikallaan.
Työnjaon muutosvaatimusten "vakavuusaste" nousee eri kertaluokkaan, jos ne kohdistuvat vaativampaan sairaanhoitoon. Se voinee olla mahdollista vain todellisen uuden valmiuden antavan työpaikkakoulutuksen jälkeen ja järjestettynä siten, että toiminnasta aina viime kädessä vastaavan lääkärin läsnäolo ja puuttumismahdollisuus ovat todellisia.
Olisi naiivia väittää, että nykyinen lääkärien ja hoitajien työnjako olisi luonnonlain kaltainen ilmiö, jota ei voisi tarpeen vaatiessa muuttaa. Useissa tapauksissa se on kuitenkin tulosta pitkästä kehityksestä, jossa työrutiini on jo karsinut turhia rönsyjä ja huonoja ratkaisuja. Perustavoite lienee kuitenkin jokaiselle ammattiryhmälle sama: jokainen tehköön omaa koulutustaan ja osaamistaan vastaavaa työtä. Jotta se onnistuisi kitkatta, toisten ammattiryhmien osaamisen tunteminen on tärkeää. Työnjaon syntyyn ja sen pysyvyyteen vaikuttavat pelkän ammattikäytännön ohessa myös esimerkiksi työvoiman mitoitus ja palkkauksen rakenteet. Todellisen muutoksen aikaansaaminen on ilman muuta monikerroksisempi asia kuin mihin ministerin puhe tällä kertaa lääkäripäivillä ylsi
Taito Pekkarinen
