Haiman saarekesolusiirteen saanut 27-vuotias labiilia diabetesta sairastanut japanilainen nainen ei ole tarvinnut insuliinia kahteen kuukauteen siirron jälkeen. Pankreatiitin seurauksena diabetekseen sairastunut nainen sai siirteen äidiltään. Tutkimuksesta raportoi The Lancet verkkolehdessään (19.4.).

Saarekesolusiirtoon valittu nainen sai päivittäin useita hypoglykemioita. Hänelle ei kuitenkaan ollut kehittynyt munuais- tai silmävaurioita. Siirteen luovuttanut äiti täytti tiukat luovuttajakriteerit: hän ei ollut ylipainoinen, hänen glukoosiaineenvaihduntansa oli normaali eikä hänellä ollut GAD- tai insuliinivasta-aineita. Äiti toipui luovutuksesta hyvin.

Siirre annettiin maksaan porttilaskimon kautta. Siirretyt solut eristettiin luovuttajalta otetusta haiman kärkiosasta. Melko pienestä haiman osasta saadut saarekesolut tuottivat tälle potilaalle riittävästi insuliinia.

Tutkijoiden mukaan elävältä luovuttajalta saatu siirre saattaa olla elinvoimaisempi kuin aivokuolleelta saatu mm. siksi, ettei aivokuoleman aiheuttama sytokiinimyrsky tuhoa saarekesoluja, haiman osa voidaan poistaa luovuttajalta hallitusti ihanteellisissa olosuhteissa ja iskeeminen aika on lyhyt. Kun luovuttaja on lähisukua, voivat kudostyypit sopia paremmin yhteen.

Onnistuneen siirteen saanut nainen ei sairastanut tyypin 1 diabetesta, eikä siirrettyjä soluja siksi tarvinnut suojella autoimmuunireaktiolta. Yksi syy onnistumiseen voikin olla se, ettei potilaan diabetes ollut autoimmuunitauti.

Toimenpiteen riskit suuret luovuttajalle

Suomen ja Japanin välillä on suuri kulttuuriero elinsiirroissa. Japanissa elinsiirto aivokuolleelta luovuttajalta on mahdollinen vain, jos henkilö on elämänsä aikana tehnyt selväksi, että hän hyväksyy aivokuoleman ja että hänen elimiään saa käyttää. Hän voi myös valita sydänkuoleman ainoaksi kuoleman kriteeriksi. Siirtoelinten puutteen takia Japanissa tutkitaan aktiivisesti keinoja edistää elinsiirtoja eläviltä luovuttajilta.

Suomalaiset elinsiirtoasiantuntijat pitävät elävän luovuttajan käyttöä vaarallisena.

- Haiman ositus on luovuttajalle iso leikkaus. Lisäksi saattaa käydä niin, ettei osasta haimaa saataisi riittävästi saarekesoluja, painottaa transplantaatioyksikön osastonylilääkäri Kaija Salmela Hyksistä.

Toimenpide ei ole täysin vaaraton vastaanottajallekaan, mutta riskit ovat sen suuruiset, että siirto kuolleelta luovuttajalta voidaan perustella.

- Käytössä on useita eri tekniikoita. Useimmiten siirre viedään maksan porttilaskimon haaraan läpivalaisu- ja ultraääniohjauksessa maksan läpi. Aina on olemassa vaara, että maksaan tulee toimenpiteessä joku vaurio, esimerkiksi porttilaskimon tukos.

Kaija Salmela korostaa, ettei saarekesolusiirto ole rutiinia vielä missään päin maailmaa eikä se tarjoa nopeaa apua diabetekseen sairastuneille. Se on edelleen kokeellista toimintaa, ja potilasmäärät ovat hyvin pienet.

- Potilaat valikoidaan toimenpiteeseen hyvin huolella. Siirtoa ei tehdä ollenkaan lapsille, sillä saarekesiirto edellyttää pysyvää hyljinnänestolääkitystä. Saarekesiirtoja on eniten tehty diabeetikoille, joilla on jo hyljinnänestolääkitys käytössä munuaissiirron vuoksi. Viime aikoina, kun tulokset ovat parantuneet, on siirtoja alettu tehdä myös diabeetikoille, jotka kärsivät vaikeista hypoglykemioista, mutta joiden diabetes ei ole vielä aiheuttanut munuaisvaurioita. Kuolleilta luovuttajilta saarekesiirto joudutaan yleensä tekemään 3-4 kertaa muutaman viikon välein.

Suomi on mukana pohjoismaisessa elinsiirtoyhteistyössä, jonka yhteydessä aloitettiin muutama vuosi sitten saarekesolusiirtoja koskeva projekti. Osa potilaista on vapautunut insuliinista kokonaan ja muillakin diabetes on tullut helpommin hallittavaksi. Suomessa toiminta on alkanut vasta hiljattain, ja tuloksia joudutaan Kaija Salmelan mukaan vielä odottamaan jonkin aikaa.