Lääketieteen opiskelijoiden paineet kasvavat sitä mukaa, kun työelämä alkaa häämöttää. Apua on tarjolla, mutta kynnys näyttää opiskelijan silmin korkealta. Opintopsykologi muistuttaa, että jos tuleva lääkäri ei osaa hakea apua itselleen, potilaiden auttaminenkaan ei ole helppoa.

Yliopistonlehtori Eeva Pyörälälle on kasvanut herkät tuntosarvet opiskelijoiden ongelmien havaitsemiseen. Pyörälä näkee opiskelijoiden ongelmia pienryhmäopetuksessa, joka kuuluu Kasvaminen lääkäriksi -opintokokonaisuuteen.

- Opiskelijat harjoittelevat näyttelijöiden kanssa potilaiden haastattelemista, ja nämä hetket ovat varsin emotionaalisesti latautuneita. Toisinaan huomaan, että joku ei kestä kyseisiä tilanteita. Pyydän opiskelijaa juttelemaan myöhemmin kanssani, ja tällöin on tullut ilmi kaikenlaisia pulmallisia tapahtumia, kertoo Eeva Pyörälä Helsingin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta.

Stressiä opiskelijoille syntyy mm. tiukasta opiskelutahdista, itsenäistymisestä ja työssä käymisestä opintojen ohella. Kliinisen vaiheen alku motivoi kovasti opiskelijoita, mutta opintojen loppuvaiheeseen alkaa kasautua monenlaisia paineita.

- Useat lähtevät tuolloin tekemään lääkärin töitä opintojen ohella. Monilla saattaa olla samaan aikaan mm. parisuhteen kriisejä, ja siksi ongelmat kumuloituvat.

Missä on oma yhteisö?

Kurssi on parhaimmillaan turvallinen yhteisö, johon opiskelija tuntee kuuluvansa. Sen sijaan tutkimusprojekteissa ryhmät vaihtuvat, eikä yhteisö olekaan enää selvä.

- Tutkimusyhteisöt ovat useimmiten piinkovia ja kilpailuhenkisiä. Opiskelija saattaa jatkaa välillä opintojaan, ja lähtee uudestaan mukaan huippututkijoiden ryhmään.

Kaiken lisäksi opiskelija menee usein töihin sairaalaan, jossa hän on oman osaamisensa äärirajoilla. Silloin ovat stressipisteet huipussaan.

Opiskelu pääasiaksi

Aikaa pitäisi rauhoittaa opiskelulle, sillä nuori ihminenkään ei jaksa ihan kaikkea. Vaikka opiskelijat oppivat vuorovaikutustaitoja ja perehtyvät etiikkaan, monet saattavat kyynistyä arjen tiukassa pyörityksessä. Pyörälän tulkinnan mukaan välinpitämättömyys ja kylmyys ovat usein selviytymiskeinoja.

- Opiskelijoilla pitäisi olla aikaa pohtia sitä, millaiseksi lääkäriksi haluan tulla ja onko minulla nyt lääkärin ammatin vaatimia taitoja.

Opiskelun loppu on kova rutistus, jolloin täytyy omaksua vielä paljon uutta tietoa. Opiskelijalla pitäisi tuolloin olla varmuus siitä, että hän hallitsee lääkärin työn perusasiat.

- Opettajien täytyy tukea opiskelijoita siinä, että heille tulee tämä tunne. Työelämä ei saisi viedä opiskeluaikana liikaa aikaa, vaan opintojen pitää olla pääasia, Pyörälä vaatii.

Stetoskooppi olalle - pärjäile!

Viime vuonna lääkäriksi valmistunut

Anna Nummelin

tunsi, että stressi lisääntyi sitä mukaa, mitä pitemmälle opinnot etenivät. Monesti ajatukset pyörivät tulevassa työssä ja siinä, mitä osaa käytännössä tehdä. Kurssikavereilta sai kyllä tukea, ja lähimpien ystävien kanssa puhuttiin myös lääkäriksi kasvamisen paineista. Silti kesätöihin meneminen neljännen opiskeluvuoden jälkeen yllätti.

- Alkuvaihe työelämässä tuntui pieneltä sokilta. Seniorilääkärit olivat usein kiireisiä ja stressaantuneita. Siksi tuntui, että heiltä ei viitsisi koko ajan kysyä samoja kysymyksiä. Monesti ajattelin, että on vain pärjättävä itse, nyt Tuusulan terveyskeskuksessa työskentelevä Anna Nummelin kertoo.

Hänestä opinnot antavat kyllä valmiuksia lääkärin työhön, mutta kokonaisuudessaan koulutus on varsin teoreettista. Sen vuoksi tukea työelämään siirtymiseen tarvittaisiin enemmän.

- Varsinkin terveyskeskuksissa monet nuoret lääkärit tuntevat olevansa todella yksin omassa huoneessaan. Sen sijaan sairaalassa seniorikollegat olivat lähempänä, ja kynnys konsultoida heitä oli matalampi. Palautetta senioreilta olisin kaivannut paljon enemmän.

Oppia stressinhallintaohjelmista

Nummelin kiinnostui tutkimaan lääketieteen opiskelijoiden jaksamista syventävien opintojen vaiheessa. Hän huomasi kirjallisuuskatsauksessaan, että psyykkinen oireilu lisääntyy selvästi opintojen aikana.

- Opiskelijat tunsivat masennusta ja ahdistusta varsin usein. Vaikuttaisi siltä, että työelämässä selviytymisen paineet tuntuvat opiskelijoista suuremmilta kuin itse opintojen aiheuttama stressi.

Eri puolilla maailmaa on saatu hyviä kokemuksia lääketieteen opiskelijoille suunnatuista terveydenedistämisohjelmista, joiden tavoitteina on parantaa elämänlaatua ja vähentää psyykkistä ahdinkoa.

- Kannustan järjestämään tällaisia ohjelmia myös Suomeen.

Avun hakemisen kynnys matalaksi

Lääketieteellisen tiedekunnan opintopsykologi

Juha Nieminen

auttaa opiskelijoita opintoihin liittyvissä pulmissa. Opiskelijoiden psyykkiset vaikeudet näkyvät usein opintojen viivästymisenä. Nieminen ohjaa opiskelijoita hakemaan apua YTHS:ltä, jos on selvästi kyse mielenterveysongelmista.

- Kun opinnot eivät suju, ahdistus kasvaa ja usko omiin kykyihin horjuu. Epäonnistumisten ja negatiivisten ajatusten kehä pitää saada silloin katkaistua keskustelemalla.

Tutkimusten valossa näyttää siltä, että osa lääketieteen opiskelijoista kokee avun hakemisen vaikeaksi. Opiskelijat saattavat pelätä leimautumista, jos he hakeutuvat hoitoon psyykkisten pulmien vuoksi.

- Lääkäreillä, kuten kaikilla muillakin, on sairauksia ja ongelmia, mikä on täysin normaalia. Apua pitää uskaltaa hakea.

Nieminen on keskustellut usein opiskelijoiden kanssa siitä, kuinka vaikeuksien omakohtainen kokeminen, koetun hyväksyminen ja hankalien asioiden käsittely auttavat huomaamaan ja ottamaan esille vastaavia asioita myös omassa työssä.

- Elämän kontrolloimattomuuden ja omien rajojen kohtaaminen voi antaa eväitä käsitellä empaattisesti muiden ihmisten elämäntilanteita, Nieminen uskoo.

Opiskelijoiden itsemurhista vaietaan

Lääketieteellisessä tiedekunnassa muutama opiskelija on tehnyt itsemurhan parinkymmenen vuoden aikana. Viime keväänä opiskelijat järjestivät muistotilaisuuden menehtyneelle toverilleen. Sen sijaan opettajakunta ei puhunut asiasta mitään.

- Tapaus oli tietenkin surullinen ja järkyttävä myös opettajille, ja siksi asiasta pitäisi pystyä puhumaan avoimesti. Ihmisten täytyy saada surra ja käsitellä asioita. Heille on myös tarjottava apua, sanoo Eeva Pyörälä.

Hänestä yliopistossa pitäisi olla toimintamalli siihen, miten toimia, jos joku tekee itsemurhan.

- Sekä opiskelijoille että opettajille täytyisi tarjota tukea. Vastuut ja yhteysnumerot pitäisi olla sovittu tukitoimien järjestämiseksi. Järkytyksen keskellä niitä on raskasta etsiä.

Juha Nieminen auttoi tiedottamisessa ja keskusteli opiskelijoiden kanssa itsemurhatapauksen jälkeen.

- Olisi hyvä, että olisi kirjattu ylös, miten annetaan tukea ja järjestetään muistotilaisuus, jos joku kuolee äkillisesti.

Kriisi-istunnoissa puretaan syyllisyyttä

Kriisipsykologi, dosentti Salli Saari vetää kuolleen henkilön opiskelutovereille ja ystäville YTHS:ssä kriisi-istuntoja, joihin kokoonnutaan pian yllättävän kuolemantapauksen jälkeen. YTHS:n palvelunumeroon ottaa useimmiten yhteyttä joko kuolleen henkilön läheinen tai joku tiedekunnasta.

- Viime aikoina istunto on pidetty noin kerran kuussa. Useimmiten nämä kuolemantapaukset ovat olleet itsemurhia. Viime keväänä kokoontui lääketieteen opiskelijoiden ryhmä kriisi-istuntoon, kertoo Salli Saari.

Ryhmässä käydään läpi monia syyllisyydentunteisiin liittyviä kysymyksiä: esimerkiksi mitä olisin voinut tehdä, että kyseinen henkilö ei olisi kuollut.

- Perusteellisen käsittelyn kautta tullaan siihen tulokseen, että on aika rajallista, miten muut ihmiset voivat toimia estääkseen itsemurhan. Korostan usein sitä, että kyseinen henkilö on tehnyt itse tämän päätöksen ja toteuttanut sen.

Ryhmä käy läpi myös pettymyksiä hoitokontakteihin. Saattaa olla, että hoito ei auttanut tai että yrityksistä huolimatta henkilö ei päässyt hoitoon.

- Ryhmässä herää usein myös pelko siitä, että kuka on seuraava. Voisinko itse päätyä itsemurhaan?

Ryhmässä saa ymmärtämystä

Kun yhdessä käydään läpi tunteiden koko skaalaa, kukin oppii ymmärtämään omia reaktioitaan ja selviytymään vähitellen niiden kanssa.

- On tavattoman tärkeää, että vaikeista asioista puhutaan suoraan yhdessä. Ihmiset huomaavat, että melkein kaikki reagoivat samalla tavalla järkyttävien tapahtumien jälkeen. Sosiaalisen jakamisen avulla saavutettu läheisyyden tunne säilyy yhteisössä pitkään.