Kansallisessa terveysprojektissa esillä runsas 70 ehdotusta (pääkirjoitus SLL 4/2002)

Palvelujärjestelmän toiminnallisten ja hallinnollisten rakenteiden uudistamista koskevat merkittävimmät ehdotukset keskittyvät terveydenhuollon lähipalveluiden järjestämiseen seutukuntapohjaisesti. Seutukunnalla selvitysmiehet tarkoittavat kuntien ”luonnollisia yhteistoiminta-alueita”, jotka käsittäisivät vähintään 20 000–30 000 asukkaan väestöpohjan. Seutukuntapohjalle rakennettaisiin kaikki terveydenhuollon lähipalvelut, vanhustenhuolto, mielenterveystyön avopalvelut, psykososiaaliset palvelut, päihdehuolto sekä kunnallinen työterveyshuolto. Lisäksi pyritään synnyttämään vapaaehtoisesti samalle seutukuntapohjalle rakentuvia terveydenhuoltoalueita, joiden peruserikoissairaanhoidosta vastaisivat nykyiset aluesairaalat ja osin keskussairaalat.

Keskussairaalapiirien määrä vähenisi neljääntoista. Vaativan erikoissairaanhoidon toiminnan suunnittelu toteutuisi viiteen yliopistosairaala-alueeseen jakautuen.

Käytännöllisesti katsoen koko terveydenhuollon lainsäädäntö on tarkoitus yhdistää yhdeksi terveydenhuoltolaiksi. Erityistason erikoissairaanhoito keskittyisi enemmän nykyisten yliopistosairaaloiden ympärille rakentuville yhdistetyille sairaanhoitopiireille. Idea seutukuntapohjaisen yhteistyön edistämisestä ei suinkaan ole uusi. Usko vapaaehtoisiin yhteenliittymiin ei liene korkeassa kurssissa, koskapa kehitystä ehdotetaan joudutettavaksi valtion hankerahoituksella. Myös sairaanhoitopiirien yhdistämistä ryyditettäisiin hankerahoituksella.

Terveydenhuollon rahoitusta koskevat ehdotukset kirjoitti projektin johtoryhmänkin selvitysmiehenä toimiva pääjohtaja Jussi Huttunen yksin. Kuulopuheiden mukaan kyseisen osion muilta selvitysmiesehdokkailta puuttui uskottavuutta. Tämän osaraportin 40 ehdotuksesta ehdoton ykkönen on julkisen terveydenhuollon nykyisen aliresursoinnin myöntäminen. Sen korjaamiseksi Huttunen ehdottaa terveydenhuollon voimavarojen lisäämistä reaalisesti vuosittain 3,5 % ainakin vuosien 2003–2010 aikana. Tämänkin jälkeen Suomi saavuttaisi vasta EU-maiden terveysmenojen keskimääräisen nykytason. Lisäpanostus maksettaisiin valtion kukkarosta nostamalla sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuus 33 %:iin laskennallisista käyttömenoista. Suhteessa tarpeiden arvioituun kasvuun ehdotettu 3,5 %:n menojen ”kasvuputki” ei takaa varmuudella edes nykyistä hoidon saatavuutta. Saneeraamista ja säästämistä on yhä jatkettava!

Työvoimakysymysten ensisijainen ratkaisu on koulutuksen voimakas lisääminen. Lääkärikoulutukseen otettavien vuosittaisia sisääntulomääriä tulisi nostaa 600:aan. Terveydenhuollon vetovoimaisuuden ja julkisuuskuvan parantamistarve tunnustetaan, mutta ehdotuksia sen kohentamiseksi ei juurikaan tehdä. Työnjakoa ehdotetaan tarkistettavaksi lääkäreiden ja hoitajien välillä. Työvoimaa koskevat ehdotukset vaikuttavat melko aneemisilta ja hampaattomilta.

Julkisen terveydenhuollon, yksityisen ja kolmannen sektorin työnjakoa ja yhteistyötä pohtinut työryhmä tyytyy ehdottamaan kolmea kehittämisesitystä. Ne rakentuvat ohjelmatyön, verkostomaisten toimintatapojen, henkilöstöpolitiikan ja terveydenhuollon johtamisen kehittämiselle. Hankkeiden yleistavoitteissa ei ole suurempaa moitittavaa, yksityiskohdissa runsaasti.

Hoitokäytäntöjen kehittämistä pohtinut työryhmä tyytyi neljään ehdotukseen, jotka korostavat terveydenhuollon menetelmien arvioinnin ja hoitosuositusten merkitystä, sähköisten potilaskertomusta käyttöönottoa, jonokriteereitä ja terveydenhuollon palvelujen priorisointia. Kaikki nämä ehdotukset ovat pääpiirteissään vanhoja tuttuja.

Ensilukemalta muistiosta jää vaikutelma jonkin verran eritasoisesta työskentelystä. Kun rahoituksesta tempaistaan 40 kehittämisideaa muiden tyytyessä muutamaan, ehdotukset muodostuvat laadullisesti ja rakenteellisesti erilaisiksi. Jos on lupa ymmärtää raportit ”välimietinnöiksi”, asian ei välttämättä tarvitse olla puute. Odotusten mukaisesti muistioista tuskin löytyy montakaan täysin uutta ideaa.

Radikaalein ehdotuksista on terveydenhuollon uudelleenjärjestelyt, joilla tavoitellaan ehkä jotain samaa kuin HUS:n perustamisessa unelmoitiin saavutettavan. Terveydenhuollon valtatrendi näyttää nyt kulkevan kohti suuria toimintakokonaisuuksia. Se törmää vääjäämättä kuntien jääräpäiseen kiinnipitoon itsenäisyydestään. Onkohan kuntien taloudellinen ahdinko niin syvä, että valtion tarjoamiksi ehdotetut ”täkyrahat” veisivät nyt asioita eteenpäin.

Poliitikkojen tarve tehdä terveydenhuollolle jotakin on lähes käsin kosketeltava. Mitä tekemisen tulisi olla, jää väliraporttien lukemisen jälkeen edelleen spekulatiiviseksi.

TAITO PEKKARINEN