Keikkalääkärit liioiteltu uhka? (pääkirjoitus SLL 23/2002)
Suomeen syntyi 60-luvulla perinteisten julkisen sektorin ja yhden miehen praktiikoiden lisäksi lääkärien yhteisvastaanottoja, joista sittemmin kehittyi lähes kaikki merkittävät asutustaajamat kattava noin parinsadan lääkärikeskuksen verkosto. Lääkärikeskuksissa potilaitaan hoitavista noin 5 000 lääkäristä valtaosa osa on säilyttänyt ammatinharjoittajan statuksen, keskukset tarjoavat vain noin sadalle lääkärille työsuhteen lähinnä työterveyshuollossa. Joillekin ammatinharjoittajille palvelujaan tarjoavat ammatinharjoittamisyhtiöt ovat olleet markkinoilla kymmenkunta vuotta.Syksyllä 2000 aloitti ensimmäinen, nopeasti hieman ilkeämielisestikin ”keikkalääkärien reppufirmaksi” ristitty yritys. Nyt niitä toimii kahdeksan. Näiden yritysten liikeidea on tehdä asiakkaansa kanssa, joka useimmin on joko terveyskeskus tai sairaala toimipistekohtainen sopimus, johon yritys järjestää lääkärin. Lääkäri on työsuhteessa yritykseen. Puhelinkyselyn perusteella arvioiden näiden sopimusyrityksiksi itseään kutsuvien yritysten ”reservilistoilla” on kaikkiaan noin tuhat lääkäriä. Heistä noin 300 nostaa kuukausittain palkkaa, eli on tehnyt ainakin yhden ”keikan”. Päätoimisia lääkäreitä yritysten palveluksessa on kolmisenkymmentä.
On selvää, että sopimusyritykset eivät ole syntyneet sattumalta. Suomessa harjoitettu julkinen terveydenhuoltopolitiikka on luonut niille tilauksen, johon vapaassa maassa normaali yrittäjähenkisyys luo liikeidean ja alkaa toiminnan. Vastoin yleisiä käsityksiä ei monikaan lääkäri suunnittele elämänuraansa sopimusyritysten varaan, useimmin keikalle lähtevät erilaisten syiden takia työstä pois tai vapailla olevat, usein naispuoliset lääkärit, ja tutkimustyötä muutoin tekevät kollegat, joiden keski-ikä on 30 vuoden kieppeissä. Motiiveista tärkein ei useinkaan ole sinällään kilpailukykyinen palkka, vaan työjärjestelyjen joustavuus. Ajateltakoon näistä yrityksistä mitä hyvänsä, ne näyttävät mahdollistavan nyky-yhteiskunnan ehdoilla elävälle nuorelle lääkärille elämän järjestelynsä suhteen vapauksia, joihin verrattuna kunnallinen työnantaja näyttäytyy ajastaan auttamattomasti jälkeenjääneen byrokraattisen sääntelytalouden edustajana.
Ongelmatonta sopimusyrityksen palveluksessa olevan lääkärin ilmaantuminen julkiseen työyhteisöön ei varmastikaan aina ole. Nuorempi ja kokemattomampi keikkalääkäri, jopa kandidaatti, voi saada paremman korvauksen samasta työstä kuin saman työpaikan vakinainen viranhaltija. Ainakaan teoriassa poissuljettua ei ole, että viranhaltija ilmaantuu omalle työmaalleen keikalle ja kuittaa näin nokkelasti ”markkinoiden määrittämän” palkan. On selvää, että työyhteisössä tämäntyyppiset tilanteet aiheuttavat perusteltua ärtymystä. Kunnallislääkärien puheenjohtaja Pirkko Valtola kysyy lehdessään (Kunnallislääkäri 4/2002) aiheellisesti, mitä neuvotteluja on käyty päivystyksen ostamisesta omilta lääkäreiltä samalla hinnalla kuin nyt maksetaan sopimusyrityksille. Työnantajan vastaus lienee useissa tapauksissa se, että virkaehtosopimuskäytäntömme ei mahdollista tätä. Kaikessa ongelmallisuudessaan sopimusyrityksen keikkalääkäri kristallisoi järjestelmän kankeuden. Ajan mittaan työnantajapuolenkin eduksi voi osoittautua, jos sopimusyritysten liiketoiminnan sivutuotteena maassa käynnistyy terve keskustelu virkaehtosopimusjärjestelmämme pahimpien epäkohtien poistamisesta.
Onko sopimusyrityksillä suomalaisessa terveydenhuollossa liiketaloudellista tulevaisuutta? Valistunut, jo edellä mainittuun puhelinkierrokseen perustunut arvaus sopimusyritysten yhteisestä tämän vuoden liikevaihdosta on 10 miljoonaa euroa, eli lähes kaksi prosenttia lääkärien palkkasummasta. Uusi yritystoiminta, joka parissa vuodessa leviää käytännössä läpi maan ja polkaisee 10 miljoonan euron yhteisen liikevaihdon, on kiistatta menestynyt hyvin. Varmuudella voi sanoa, että merkittävä, jos ei peräti tärkein tulosta selittävä tekijä on lääkäripula ja terveydenhuoltojärjestelmän umpikuja sen ratkaisemisessa.
Sopimusyritykset eivät ole suomalainen alkuperäiskeksintö. USA:ssa, jossa liikeideaa on kokeiltu kauimmin, yritykset pyörittävät karkeasti arvioiden noin kolmea prosenttia lääkärien palkkasummasta vastaavaa rahamäärää. Yli viiden prosentin tason ei ole päästy yhdessäkään Euroopan maassa. Nähtäväksi jää, kehittyykö toiminnan volyymi Suomessa vastaavalle yleismaailmalliselle tasolle. Syitä erittelemättä kehityksen ääripäinä voi nähdä joko sen, että sopimusyritysten palveluksessa olevien lääkärien työn volyymi kehittyy työvoimapoliittisesti merkittäväksi – mitä 3–5 %:n taso jo alkaa edustaa – tai että se rajautuu sinällään tarpeelliseksi, mutta volyymiltaan vain tilapäisten työvoimavajausten täydennysjärjestelmäksi. Kehitystä ei perimmältään ratkaise sopimusyritysten oman toiminnan hyvyys tai huonous, vaan yhteiskunnan halu ja edellytykset pitää kunnossa terveydenhuoltojärjestelmän ydin eli työvoima. Jossain päin Suomea esiintyneet puheet kuntien yhteisrintamista sopimusyrityksiä vastaan jääkööt omaan, paikalliseen arvoonsa.
Suomalaista terveydenhuoltoa ei voida hoitaa keikkatyölle perustuvalla työvoimalla. Markkinat hakevat muutamassa vuodessa varmasti sen tason, jolla sopimusyritykset terveydenhuollossa toimivat. Sopimusyritysten toiminnan taivastelua viisaampaa on pohtia, minkä ongelmien olemassaolosta kunnallisessa työmarkkinapolitiikassa näiden yritysten menestyminen tai surkastuminen kertovat.
TAITO PEKKARINEN
